Olimme tänään yllätysreissulla Ristiinassa.

Tarina alkaa näin. Olen tämän syksyn vatkannut päässäni ajatusta koirasta. Rotu on jo päätetty aluksi, sen jälkeen oli enää tehtävä päätös kyllä vai ei koiraa. Kyllä-äänet voittivat päässäni ja lopulta ilmoitin miehelle haluavani koiran. Mitäs siihen enää sen jälkeen oli sanomista.

Koko syksyn tankkasin koirakirjallisuutta sekä kirjastosta kantamieni kirjojen että netistä löytämieni artikkelien muodossa. Oloni oli varma: kyllä tämä on hanskattavissa, kaikki vaikuttaa erittäin loogiselta. Halusin tietää mahdollisimman paljon ennen kuin pentu olisi meillä, jotta en tekisi heti alkumetreillä perustavanlaatuisia virheitä.

Varasimme pennun pyöräilymatkan päässä sijaitsevalta kasvattajalta ja olimme onnessamme.

Jossain vaiheessa kasvattaja alkoi kuitenkin perääntymään ja lopulta tänään hän soitti ja ilmoitti vetävänsä pentumme pois myynnistä, koska epäili tämän olevan kuuro. Olimme järkyttyneitä. Suunnitelman mukaan pennun piti tulla perheeseemme heti joululoman alussa, jotta sillä olisi seuraa elämänsä alkumetreille. Nyt eletään kuitenkin jo marraskuuta, ja jotta pentu olisi luovutusikäinen joulukuun puolessa välissä, sen olisi pitänyt syntyä jo lokakuussa.

Palasimme pentuvälityssivun pariin, vaikka viimenäkemältä tiesimme tilanteen olevan heikko. Huomasimme Joutilaan kennelin, jonka olimme ohittaneet aiemmin, koska silla ei ollut kotisivuja. Sillä oli kuitenkin vielä vapaana pentuja, joten eikun puhelin käteen. Minusta on tullut perheemme puhelinvastaava, koska osaan sen kuulemma paremmin.

Nina vastasi ja kertoi pennuista, niiden väreistä ja turkeista. Pentueessa oli viisi urosta ja yksi naaras. Yhdellä uroksista oli häntäkoukku, ja se oli ollut myynnissä puoleen hintaan. Se oli varattu heti. Lisäksi Nina oli päättänyt pitää itse nartun, joten vaihtoehtoina oli neljä urosta. Niistä yksi oli täysin valkoinen ja sillä oli paras turkki, pentu totteli nimeä Oskari.

Lopetin puhelun, kun olin saanut tarvitsemani tiedot ja keskustelin miehen kanssa. Mietimme hetken mitä tekisimme, sillä halusimme kovasti nähdä pennut. Valokuvia emme saaneet, sillä kasvattajan digikamera oli tyttärellä lainassa ulkomaanmatkalla. Vaati pari puhelinsoittoa lisää ja olimme saaneet järjestettyä itsellemme auton lainaan. Sitten soitimme uudestaan Ninalle kysyäksemme, voisimmeko tulla katsomaan pentuja. Nina suostui vierailuumme vaikka se tapahtuikin hyvin lyhyellä varoitusajalla ja lähdimme hakemaan autoa.

Automatka kesti liian kauan, matkalla satoi ja ilma oli muutenkin niin masentava kuin marraskuussa vain voi olla.

Perille päästyämme vaivamme kuitenkin korvattiin. Pennut olivat ihania pieniä palleroita, jotka kiipeilivät heti päällemme ja pureskelivat kaikkea, johon ylettyivät. Nahkatakkini oli esimerkiksi erittäin suosittu vaikkeivat pennut siihen mitään jälkiä saaneetkaan. Yhdellä pennuista ei ollut vielä edes hampaita! Pentujen masut ja anturat olivat vaaleanpunaisia ja ne istahtelivat vähän väliä ihmettelemään maailmaa. Istuma-asentokin oli huvittava: toisin kuin aikuiset koirat, jotka istuvat ryhdikkäästi takajalkojensa päällä, nämä röhnöttivät takajalat oikoisenaan takamuksellaan. Huonoryhtisyys toi mieleen teinit ja huvitti. Kaverit eivät todellakaan yrittäneet tehdä vaikutusta:)

Kun istuin lattialla Oskari kiipesi päälleni niin, että sen pikkuiset etutassut nojasivat rintaani ja tuijotti minua suoraan silmiin. Kaverilla näytti olevan luonnetta:)

Leikittyään aikansa pentu toisensa jälkeen sammui kuka minnekin ja meidän oli aika lähteä.

118751.jpg

Päätimme kuitenkin pienen kädenväännön jälkeen varata Oskarin itsellemme. Se vaikutti olevan aktiivisin pennuista ja minua arvelutti, sillä olin lukenut useista kirjoista, että pentua valitessa pentueen aktiivisin kannattaa jättää niille, jotka eivät näitä kirjoja lue. Noh, väite vaikutti suoralta haasteelta, josta ei voinut kieltäytyä:) Saa nähdä minkälainen jännitysnäytelmä tästä vielä kehkeytyy.

Kotimatkalla emme oikein muusta puhuneetkaan kuin Oskarista ja millainen se meidän mielestämme on.

Yritimme myös keksiä Oskarille uutta nimeä. Olen lukenut että hyvässä koiran nimessä on sekä S- että R-kirjan, mutta vain kaksi tavua. Näin nimi olisi helppo oppia ja sanoa eikä siitä muodostuisi helposti lempinimiä. S- ja R-kirjaimet loisivat nimeen ryhtiä, ja koirat kuulemma kuulevat ko. kirjaimet paremmin. Oskari olisi siis nimenä lähes ihanteellinen, mutta emme pitäneet siitä että se ei ollut meidän keksimämme. Lisäksi Lempinimi Osku, jonka Oskari oli jo saanut kasvattajallaan, toi mieleeni Karvinen-sarjakuvien tyhjäpääkoiran. Kaikki päähämme putkahtaneet vaihtoehdot tuntuivat epäsopivilta. Oskari on siis edelleen Oskari.

118752.jpg