Onni aloitti uuden harrastuksen eilen: Canicrossin! Minähän en varsinaisesti juoksemista harrasta, joten onneksi käveripiiristä löytyy yksi himolenkkeilijä.

Eilen sitten vihdoin päätimme kokeilla mitä siitä tulisi jos kaverini juoksisi Onnin kanssa ja minä olisin mukana pyörällä. Melko hyvinhän se meni. Juoksumatkaa kertyi lähes kahdeksan kilometriä ja Onni jaksoi sen oikein hyvin. Olin oikeastaan todella yllättynyt, että sillä oli niin kova kunto. Virittelimme kaverini ympärille ihan tavallisen nahkavyön, johon kiinnitimme D-sulkurenkaan (piti konsultoida kiipeilyä harrastavalta työkaverilta oikea nimi) ja siihen hihnan. Olisimme toki voineet laittaa hihnan suoraan vyöhön kiinni (solmulla tai pujottamalla vyön kahvalenkin läpi), mutta halusin että viritelmästä tulee turvallisempi ja helposti irrotettava. Näillä mentiin. Onnilla oli ihan tavalliset valjaat, joissa se vetää aina.

Pari kertaa Onni meinasi jäädä pyöräni alle ja aiheutimme hieman hässäkkää kun samalla hetkellä pyörätiellä olimme me, kävelijöitä ja pyöräilijöitä menossa eri suuntiin samassa kohdassa, mutta vaurioilta ja pahimmalta kanssaulkoilijoiden ärsyttämiseltä vältyttiin. Jossain vaiheessa Onni alkoi juosta ihan lahkeessani kiinni ja katsoa koko ajan minuun enkä oikein tiedä mitä se sillä tarkoitti. Oliko sillä kivaa vai olisiko se halunnut kyytiin? Se taitaa jäädä mysteeriksi.

Kun pääsimme kotiin Onni läähätti kovasti ja joi vettä niin, että vesikupin lähitienoo oli märkä. Se myös kuolasi kovasti, mitä se ei oikeastaan koskaan tee. Mutta illalla riitti vielä virtaa lelujen retuuttamiseen ja pallon hakemiseen, mikä on hyvä todiste siitä, että Parsonille ei riitä pelkkä juoksuttaminen, vaan täytyy väsyttää myös pääkoppaa.

Kohta taas uudestaan!

846740.jpg