Jännää..

Tänään kävimme hakemassa Onnin kotiin. Lähdimme matkaan kohti Ristiinaa heti aamupäivästä ja olimme päättäneet syödä lounasta Ristiinan risteyksessä olevassa bensis/kahvilassa. Hampurilainen perhosten kanssa vatsassa lepattaen ajoimme viimeiset kilometrit kasvattajan luokse.

Kun ajoimme pihaan Nina avasi oven ja jäiselle pihalle pölähti kuusi suloista parsonpentua. Niistä huomasi heti, että suurin osa oli karkeakarvaisia ja ainoastaan Onni ja Eetu olivat puolikarkeita. Voi kuinka ne olivatkin kasvaneet kolmessa viikossa!

118754.jpg

Tarpeeksi ihasteltuamme menimme sisään syömään jäätelöä ja hoitamaan paperiasiat kuntoon. Kesken kekustelun kahvipöydän ääressä tunsin pienet naskalihampaat kantapäässäni. Yksi pieni riiviö oli hiipinyt tuolini alle ja päättänyt tehdä jalastani paistia.

Ilmoitimme Ninalle, että olimme päättäneet ristiä Oskarin Onniksi. Nimi oli sinänsä hölmö, sillä Onnin rekisteröity nimi on Onnenoskari ja sen kaikkien sisarusten nimetkin alkavat Onnen-. Mutta Onni oli niin kuvaava nimi, olihan ollut onnenpotku että Onnin ylipäätään saimme.

Eteisessä Onni höykytti sisaruksiaan 6-0.

Jäätelön syötyämme Nina näytti meille kuinka Onnin turkkia trimmataan. Aluksi se kauhistutti, kiskoa nyt toisesta nippu karvaa irti kerralla. Ihan kuin toista tukistaisi. Mutta koirasta ei kuulunut pihaustakaan, joten rauhoituin pian ja paloin halusta kokeilla itse.

Kävimme myös katsomassa Ninan ja Karin pitämiä kettuja kauempana rakennuksesta. Nina ja Kari omistavat näet keinoluolat, jotka on rakennettu heidän latoonsa. Kettuja käytetään keinoluolissa luolakokeissa, jotta tilanne jäljittelisi mahdollisimman paljon aitoa. Onnin emo vielä demonstroi, miten niissä ryömitään. Se vaikutti jännältä harrastukselta.

Tuntui surulliselta ottaa Onni mukaan pois sisarustensa luota, mutta onneksi osa veljistä oli jo haettu eilen, joten Onni oli jo ehtinyt totutella vähenevään leikkikaverikuntaan. Koska Onni oli tosiaan se porukan pomo Nina arveli, että talosta tulisi paljon rauhallisempi sen lähdettyä.

Toinen pariskunta saapui hakemaan omaa veijariaan samalla oven ovauksella, joten jäähyväiset jäivät lyhyiksi. Olimme ottaneet Onnille viltin, jottei se palelisi autossa ja jotta sen olisi mukavampi nukkua automatkan ajan. Yllätys olikin suuri, kun Onni kaivautui ensimmäisenä nahkatakkini alle ja jatkoi siitä oikeaan hihaani. Takki oli siis päälläni koko ajan. Takin sisällä se viihtyi puolisen tuntia, jonka jälkeen happi alkoi epäilemättä loppua ja lämpötila nousta sen verran korkeaksi, että ulos oli tultava ihmisten ilmoille. Luolakoira:)

118757.jpg

Loppumatka meni Onni nukkuessa nätisti sylissäni, mutta heti kun käännyimme pienemmille teille, se virkeni ja alkoi katsella maisemia. Haimme miehen äidin matkalta mukaamme, jotta hän saisi autonsa takaisin kun olimme päässeet kotiin.

Kotiutumisesta ei voi sanoa muuta kuin, että näytti siltä kuin se olisi ollut heti kotona. Ei vinkumista, ei masentumista, ei mitään. Onni on kyllä uskomattoman sopeutumiskykyinen.