Treenikausi on nyt sitten korkattu meikäläisenkin osalta tältä vuodelta. Vähän jännitti lähteä eilen hallille noin puolen vuoden tauon jälkeen ja selittelinkin kaikille, jotka suostuivat kuuntelemaan kuinka olen ollut äitiyslomalla enkä siis osaa enää mitään. Jollain säälittävällä tasolla toivoin kuitenkin että olisin kuin taikaiskusta oppinut ohjaamaan paremmin tauon aikana. Taito olisi ikään kuin kypsynyt päässäni valmiiksi kun olen keskittynyt muihin juttuihin. Mikä karvas pettymys olikaan todeta, että jaajaa tää olikin tätä. Asento on edelleen niin kumara että olin lentää turvalleni joka kerta kun pyrähdin  juoksuun. Ja ohjaus oli edelleen yhtä myöhässä. Eikä katse ollut vieläkään koirassa. Kouluttajalla oli kuitenkin vielä hävettävän kova usko meihin, joten pakkohan sitä oli parhaansa tehdä.

Kivaa treenaaminen oli kaikesta huolimatta  pitkästä aikaa. Ilo tajusi määränpään kun käännyttiin Purinalle menevälle tielle ja alkoi vinkua takakontissa. Ja hallilla se oli tientenkin ihan into piukeella koko ajan eikä olisi malttanut yhtään odottaa paikallaan. Eihän sitä kun on niin pitkä aika kun hallilla on viimeksi oltu. Ja meteli oli sen mukainen, kun vaan raaskisi tuhlata kallista aikaa siihen ettå opettaisi tuon mölyapinan olemaan hiljaa treenatessa. Todennäköisesti tästä sähköjänistelystä johtuen meidän treenit loppuivatkin sitten ennen aikojaan, kun Ilo alkoi nostella oikeaa etutassuaan. En tiedä missä se meni, mutta uusille harjoitusesteille siirryttyä huomasin, että nyt taisi sattua. Ei käynyt ilmeisesti pahasti kun kohta taas olisi ollut hinku radalle ja nilkutus unohtui, mutta päätin kuitenkin lopettaa treenin siihen. Tänään ei vammasta näy enää jälkeäkään, mutta otetaan nyt rauhassa tämä viikko, niin päästään taas lauantaina. Kummallista kun Ilolla ei siis treenitaukoa ole ollut. Se on treenannut kerran viikossa Tomin kanssa ja ilma oli eilen vielä kohtuullisen lämmin pitkästä aikaa. Olisi varmaan pitänyt lämmitellä koiraa vielä enemmän.

Tänää käytin koirat lenkillä tuolla loskassa ja jälleen kerran ihmettelin sitä kuinka hyvin Onni kulkee rinnalla kun se ei ole hihnassa. Sehän vetää todella herkästi, mutta heti kun sen päästää irti, huomio on mussa esimerkillisesti. Nyt talvella onkin tullut pidettyä äijää vapaana lenkillä mahdollisimman paljon ihan oman mielenrauhan takia. Tuo kun ei hirveen kauas jaksa lähteä hankeen juoksemaan kun se jo kääntyy takasin, joten vapaana pitäminen on tarpeeksi turvallista.

Ai että tänään kuitenkin pelotti kun kuljettiin pientä lumipolkua puiston läpi ja kymenen metrin päässä puiston laidalla oli kaksi rotikkaa omassa pihassaan haukkumassa pensasaidan takana. Koirien omistaja oli tehnyt pihalleen koirille enemmän tilaa jaloitella kolaamalla lumia penasaidan yli puiston puolelle. Pihan puolelle oli siis muodostunut ramppi aidan yli, mutta rotikat eivät sitä luojan kiitos keksineet käyttää. Mekkaloivat vain turhauneina ja kekkuivat tontin reunalla pää reilusti aidan yläpuolella. Laitoin omat koirat kiinni kun huomasin tilanteen, mutta totesin itsekseni, että hihnoista ei olisi minkäänlaista apua jos rotikat aidan yli tulisivat. Hipsittiin ohi siis mahdollisimman reippaasti eikä varmaan mennä sinne uudestaan kuin vasta keväällä.