Kauhunsekaisella jännityksellä -välillä jopa pelkällä kauhulla- odotamme elokuun puolenvälin sunnuntaita, jolloin Hyvinkäällä pidetään Parsoneiden päänäyttely. Onni ja siis myös me olemme menossa ja siitä ei todennäköisesti tule kovinkaan hauskaa. Ainakaan meidän mielestämme. Ennusmerkit ovat jo ilmassa.

Viikonloppuna mökillä yritimme harjoitella näyttelyhihnassa kulkemista. Onni harasi jatkuvasti vastaan, koska mies oli näköetäisyydellä laiturilla heittelemässä virveliä. Onni olisi tottakai arvostanut enemmän vedessä polskuttelua kuin typerän narun päässä ravausta. Minä ja lauantaimakkarasiivut jäimme auttamatta kakkosiksi. Lisäksi hihna on niin liukas että pienellä kiskomisella Onni sai ujutettua päänsä irti siitä. Voin vain kuvitella minkälaisen kohtauksen moinen käyttäytyminen saisi kehässä...Miten minä voisin olla jotain yhtä  mielenkiintoista kuin uiminen? Onni ei pidä varsinasesti kastumisesta, joten se ei auta. Ainostaan uiminen ja kahlaaminen nimenomaan järvessä on sen mieleen. Mikään amme ei vedä vertoja sille.

Sitten oli vielä se agility. Päällimmäisenä mieleen jäi se, että vetäjä suositteli painokkaasti kastroimaan Onnin. Voitti siis miehen heti puolelleen:) Saimme harjoitella puoli tuntia kahta aitaa ja kun hyppyjä oli tehty noin viisi kertaa Onnille riitti ja se keskittyi seuraamaan kun muut koirat saivat tehdä kaikkea muuta kivaa. Sinnehän se sitten karkasikin heti kun päästin hihnasta irti etten olisi kaatanut aitaa.

Nämä kaksi, näyttely ja agility, sotivat pahasti toisiaan vastaan. Näyttelyissä ei saisi istua koskaan eikä varsinkaan namia nähdessään. Agilityssä taas laitetaan koira istumaan ja palkitaan namilla vähän väliä. Voiko siinä pieni koiranalku ymmärtää milloin mitäkin halutaan?

Olen itse melkoinen perfektionisti ja vaadin itseltäni melko paljon jo heti alussa. Siksi tuo, öh, tahmea alku harrastukselle harmittaa erityisesti. Pointti kun on se, että en keksi miten olisin mielenkiintoisempi kuin kaikki muut hauskaa pitävät koirat radalla. Nytkin oli taskut täynnä lihapullia ja ne jaksoivat kiinnostaa vähän aikaa. Sitten mieheltä löytyi koirankeksejä nekin veivät taas pari kertaa eteenpäin. Lopulta otettiin esiin tennispallo-luu ja sillä riehuen päästiin joten kuten loppuun asti. Tosin jouduin heittämään Onnia luulla parisen kertaa. En siis pahasti, mutta "himottelemaan" eli heittämään sen jalkoihin, että tuo heräisi taas toimimaan.

Seuraavalla kerralla taidan koota aseekseni ylläripussin jonka sisältönä olisi nakkia, lihapullaa, juustoa, koirankeksiä, nappulaa ja muuta, mitä nyt jääkaapista sattuu löytämään. Jospa palkinnon vaihtelevuus vähän innostaisi. Lisäksi pitäisi hankkia sellainen lelu, jonka kanssa Onni ei saisi leikkiä kuin muutaman sekunnin kerrallaan ja joka olisi "minun" leluni. Kielletty hedelemä siis tavallaan.

Hyviä ideoita otetaan tietenkin ilolla vastaan, että saataisiin tuota kontaktia hieman parannettua.