Eihän sitä voi ihmisiä kieltää tulemasta käymään kun on saanut jotain niin suloista näytettävää kuin koiranpennun. Sukulaista alkoi siis lappaamaan Onnia katsomassa.

Mun vanhemmat tulivat isovanhempien kanssa käymään. Isoäidillä oli kyynärsauvat, jotka oli saanut liukastuessaan metsäpolulla. Jostain syystä suvojen muoviosa on Onnista niin mielenkiintoinen, että siinä piti roikkua aina kun silmä vältti.

Kovasti tämä pikkuinen teki kaikkiin vieraisiin tuttavuutta. Kiipesi syliin ja nuoli naamaa. Ei vierastanut ketään eikä mitään. Saa nähdä minkälaisiin seikkailuihin tuollainen luonne meidät vielä vie.

Illalla koimme ensimmäisen säikähdyksemme kun Onni huomasi sohvapöydällä naudanvatsapalasen ja alkoi havitella sitä. Huomasimme aikeet ajoissa, olihan se aika uhkarohkeaa kurottaa sohvalta pöydälle sitä hakemaan. Nami siirrettiin muualle ja ajateltiin että vaara olisi ohi. Onni ei tällaista siirtoa kuitenkaan huomannut. Rakoa oli sohvan ja pöydän välissä noin 40 senttiä ja niin sai pikkuinen päähänsä yrittää hypätä kuilun yli. Huomauttaisin tähän väliin etteivät voimat riitä tällä hetkellä edes sohvalle kipuamiseen. No huonostihan siinä kävi. Mieleen tulivat kuvat vapaapainiotteluista, joissa toinen "painija" nostaa käsivarren ensimmäisen eteen kun tämä juoksee ohi. Juoksija lentää komeassa kaaressa suorilta selälleen lattialle. Näin kävi myös Onnille. Rinta edellä se osui pöydän reunaan ja putosi siitä vingahtaen selälleen lattialle. Ehdimme jo molemmat ajatella, että se oli siinä, päivän se kesti.

Mutta ei sentään. Kohta tuo kamikaze-koira kömpi jo uusiin seikkailuihin ja me jäimme palautumaan säikähdyksestämme. Huhhuh...