Löytyi kuin löytyikin sitä verta, ja ihan lähikaupasta:) Tosin äitini ehti ostaa sitä myös kauppahallista, joten nyt on jäljestettävää pariksi kerraksi!

Käytiinpä tänään siis käyttämässä toinen pullollinen verta tuonne lähiaukealle. Tuli tehtyä hieman typerästi, että jälki oli lopulta lähes pisaran muotoinen ja alku ja loppu olivat todella lähekkäin. Ikävät pajupuskat kun vähän rajoittivat mahdollisia etenemissuuntia. Koirat siis hieman häiriintyivät lopussa olleiden palkkojen (jotka olivat pakasterasioissa ja pakastepusseissa, mutta olivat kyllä vähän vuotaneet) hajusta, mutta kun eteneminen niiden suuntaan estettiin, homma lähti rullaamaan oikeaan suuntaan. 

Aluksi täytyy hehkuttaa kuinka hienosti broidin vaimon nuori sakemanni ajoi jälkeä. Nenä maassa se eteni todella tasaista tahtia ja lähes koko ajan jäljen päällä. En muista olisiko eksynyt jäljeltä kertaakaan pois. Todella mallikasta työtä.

Fiinu-sakemannin jälkeen hain Onnin jäljelle ja se kohkasi jo matkalla tyypilliseen tapaansa "jee-jee-me-mennään-tekemään-jotain-kivaa-ui-mikä-tuolla-oli-ai-niin-jee-jee!" Olisi pitänyt tajuta istuttaa jätkä odottamaan oikeaa virettä, mutta jostainhan se koirakin on sen kärsimättömyytensä oppinut..... Alkujälki meni siis haahuillessa muutama metri jäljen molemmilla puolilla, mutta loppua kohti työskentely tarkentui huomattavasti ja viimeiset parikymmentä metriä mentiin niinkuin jotain asiasta tiedettäisiinkin. Harmi vaan, että jälki loppui sitten kesken. Mielessä kävi, että olisin heittänyt uuden kiekan, mutta koska palkka oli jo syöty, hylkäsin sen lopulta. 

Seuraavaksi olikin Ilon vuoro ja jo matkalla näytti siltä, että eipä päästäkään jäljestämään. Matka aukealle meni nimittäin pienen metsikön läpi ja siellä oli yhden puun juurella orava. Sen kun Ilo bongasi, se ryntäsi tietenkin kohti, kuului "kops!", orava oli puussa ja puun vieressä olleen kaatuneen puun oksantyngässä liehui tukko valkoista karvaa. Olin ihan varma, että Ilo oli raapaissut itseään pahasti eikä vaan saalistusvimmassaan tajua sitä, mutta en löytänyt siitä naarmuakaan. Matka siis jatkui tapahtumapaikalle ja heti kun tytsä pääsi alkumakuulle keskittyminen oli ihan uutta luokkaa. Eteneminen oli hidasta ja lähes pikkutarkkaa. Välillä tultiin takaisinpäin, kun se mitä nenä oli seurannut, ei ollutkaan oikea asia ja kaikki tämä ihan omatoimisesti. Aukella liikkuu papnoista päätellen rusakkoja. Kulmat meinattiin mennä vähän oikoen ja siinä piti vähän avittaa. Lisäksi Ilo kaipasi välillä vähän henkistä tukea ja kääntyi katsomaan minua kysyvästi. Loppu kun tuli ja kaivoin esiin syötävät, Ilo söi vähän niinkuin se olisi ollut yksi rasti, joka pitää suorittaa että pääsee jatkamaan. Valitettavasti homma loppui siihen. 

Nyt sitten ollaan kotona ja olen ihan ihmeissäni, että miten noita ei vieläkään väsytä yhtään. Toiveissa nimittäin oli, että koirat olisivat ottaneet lukua loppupäivän mikseivät vielä toistakin. Jälki taisi olla liian lyhyt vaikka sillä oli pituutta kenties 150m...?