246602.jpg

Vielä tossuja ei välttämättä aiota laittaa ulos mentäessä, mutta ajateltiin vähän harjoitella ensin sisätiloissa ennen suurta hetkeä. Sanotaan näin, että oli ainakin helppo ottaa ylläoleva kuva, sillä Onni viihtyi tuossa asennossa jopa pari minuuttia. Liikkuminen ihmeelliset puristavat härpäkkeet käpälissä oli hieman vaivalloista ja tapahtui enimmäkseen kolmella jalalla. Saattoi olla, että oikean takajalan tossu oli erityisen huonosti, koska sitä ei lattialle paljon laskettu.

Ruokapuolikin on saatu taas jonkinlaiseen hallintaan. Näppyjä on välillä ilmestynyt, mutta vain yksittäin. Ollaan perustettu myös "ruokapäiväkirja" (excel-tiedosto), johon ollaa orjallisesti kirjattu kaikki mitä pikkumieheen on uponnut viimeisen kahden viikon aikana. Johtopäätöksiä ei vielä kuitenkaan olla saatu aikaan. Ainoastaan possua ollaan vältelty suurina määrinä.

Oltiin maanantaina kokeilemassa verijälkeä Silkkitassun verijälkipäivä-kurssilla. Jälki oli 40 metriä pitkä ja koko homma sujui olosuhteisiin nähden oikein hienosti. Olosuhteilla tarkoitan läpimärkää, sysimustaa metsää ja taskulamppujen valokeiloja sekä veren uutta hajua. Jos joku kysyisi kuinka pitkä jälki minun mielestäni oli, väittäisin, että kymmenen metriä. Tuntui että koko homma oli muutamassa minuutissa ohi. Kerran herra eksyi seuraamaan ilmeisesti jäniksen jälkiä, mutta palasi pian taas ruotuun. Nyt on pakkasessa veripurkki ja viikonloppuna voisi harjoitella itse jäljen tekemistä. Taas yksi asia mitä pitäisi vähän opiskella, ettei mene tekemään pahoja töppäyksiä.  Perusasiat on kyllä tiedossa.

Onni sai tuossa yksi päivä parikin kertaa hirveän mörkökohtauksen. Kävelyllä tienposkessa oli sellainen iso valotaulu parimetrisen jalan päässä, jonka mainokset vaihtuivat tasaisin väliajoin. Se oli suuri MÖRKÖ. Herätti epäilyksiä jo kymmenien metrien päästä ja haukkuminen alkoi kun päästiin tarpeeksi lähelle. Ei siis raahattu poitsua eteenpäin, vaan se eteni kyllä ihan vapaaehtoisesti, mitä nyt syöksyili sinne tänne. Aina kun mainokset pyörivät ja vaihtuivat seuraavaan haukku yltyi oikein kovaksi. Lopulta meikäläinen meni taputtelemaan mainostaulun jalkaa ja kun minulle ei sattunut mitään, uskalsi Onnikin tutkimaan kauhistusta.

Samana iltana töllöä katsellessa Onni yht'äkkiä hätkähti hereille, ilmeisesti valo oli jotenkin vaihtunut yllättäen, tiedä häntä (katsoimme leffaa Toscanan auringon alla, joten ei voida sanoa että jännittävä ääni olisi herättänyt pojan), mutta yhtäkkiä herra oli peruuttanut lattialta miehen syliin ja haukkui raivokkaasti telkkarille. Noh, taas telkkaria taputtelemaan ja homma oli pian hallinaassa.

Itse asiassa tänään kun oltiin kävelyllä Onni pelkäsi yhden teinitytön turkissaappaita ja alkoi tuhista ja puhkua niille jo pitkän matkan päästä. Lopulta pyysin tytöltä, että saataisiin tulla tarkistamaan tilanne ja toteamaan kengät vaarattomiksi. Tyttö oli onneksi heti mukana ja homma saatiin taas hoidettua kunnialla kotiin.

Yksinoloharjoituksia on taas jouduttu tehostamaan, sillä meidän epäsäännöllinen rytmimme (ollaan molemmat kotona suurin osa päivästä, minä opinnäytetyön parissa, mies työttömänä) ei ole oikein saanut aikaan rutiinia, jossa yksinolo oli normaali osanen. Äskenkin kun käytiin saunassa ja Onni jäi kotiin, kuultiin saunan pukuhuoneeseen asti  haukuntaa (sauna on viereisessä rakennuksessa).

Harjoittelussa suurin ongelma on siinä, että koko Onnin elämä on pysähdystilassa silloin kun me emme ole läsnä. On kokeiltu aktivointileluja (putoavat suusta saman tien kun ovi menee kiinni), nameja, luita, namien piilottamista, nakkeja, mielestämme ihan kaikkea. Siellä ne odottavat vielä kun tulemme takaisin ja kyllähän siitä sitten voi taas syödä. Jo Onnin eristää toiseen tilaan, se kyhjöttää muurin toisella puolella surkeana ja odottaa lupaa päästä takaisin. Vaikka kaikki sen lemppariasiat olisivat sen omalla puolella.

Kysymys ei voi olla liikunnan puutteesta, sillä tänäänkin oltiin lenkillä reilut pari tuntia. Ulkona kyllä voi olla itsenäinen ja tehdä mitä itseä huvittaa (no ei enää kovin usein), mutta sisällä kaikki kiva liittyy meihin. Sisällä herra ei ole yhtään itsenäinen.

Onko tämä taas niitä johtajuusongelmia? Onko taas palattava Jan Fennellin oppeihin ja korostettava omaa johtajuutta syömällä keksejä ennen koiran ruokkimista, olemalla huomioimatta koiraa sisääntullessa, opetettava koira kävelemään sivulla tai takana muttei ainakaan edessä ja tehtävä itse kaikki aloitteet vuorovaikutustilanteissa? Mitä tässä tehdään sillä aikaa? ei jätetä poitsua yksin? Koska haukunta alkaa muutama kymmenen sekuntia sen jälkeen kun ulko-ovi menee kiinni. Täytyy vissiin ravata taas samalla tavalla ees taas niinkuin silloin keväällä, kun onnistuin lukitsemaan itseni lopulta ulos. Lähdetään tästä liikkeelle ja seurataan edistymistä..