Käytiin sunnuntaina Onnin kanssa vähän taas pellolla tsekkailemassa maisemia. Kattelin ensin, että pelto on melko kuiva ja sinne vaan, mutta kappas, ulkonäkö voi pettää. Kohta askel alkoi painaa ihan eri tavalla kuin yleensä ja Onninkin varpaat haroittivat kuin harakalla konsanaan. Aloin jo huolestua että voiko se olla enää turvallistakaan juosta täysiä kepin perässä ja varpaat harallaan.  Naiset voivat kokeilla simuloida tilannetta sprinttaamalla rannalla satasen matkan varpaanerottelijat jaloissa. Mikseivät miehetkin. Vaikka pimeällä. Tulimme pois pellolta ja jatkoimme matkaa kaksi senttiä pidempinä ja kiloa painavampina.

Vastaan tuli sitten kaksi springerspanielinarttua, joilla oli molemmilla juoksut meneillään. En olekaan aikaisemmin testannut, miten Onni käyttäytyy tällaisessa tilanteessa nykyään, reilu vuosi kastroinnin jälkeen. Mitäs luulette? Hyppäsi selkään niinkuin vanha tekijä! Saatiin sitten katsoa koirien K18-matskua minä nolona ja spanelien omistaja huvittuneena. Ei Onni narttuja varsinaisesti astunut, mutta liikutti lantiota kuin Elvis notkeimpina aikoina.

Olen nyt lukenut hiljakseen sitä Bones Would Rain from the Sky -kirjaa. Siinä on käsitelty myös koiran vetämistä hihnassa, tai siis sitä, kun koira vetää hihnassa, ongelma taitaa harvoin olla toisinpäin... Ja siinäkin puhuttiin siitä, että koira vetää jos sen antaa. Ja mainittiin myös se, että koira ei koskaan vedä, ellei se ole hihnassa... Päätin testata tätä turvallisessa ympäristössä, eli kun Onni alkoi vetämään päästinkin hihnasta irti. Onni ei pysähtynyt siihen, muttei myöskään kadonnut välittömästi taivaanrantaan. Se pysytteli noin 10 metrin säteellä ja piti minuun paljon paremmin yhteyttä kun hihna ei tehnyt sitä sen puolesta. Sen oli itse seurattava missä minä menen kun en vain tullut hihnassa perässä. Mutta heti kun nostin hihnan taas käteen, sama meno jatkui. Pitääpäs lukea kirjaa eteenpäin, miten menetellä.