Meidän möhköfantilla on ollut vähän tekemistä tämän kuumuuden ja masun yhdistämisessä. Läähätyttää lähes koko ajan, tila keuhkoilla käy jatkuvasti pienemmäksi ja nenäkään ei tahdo vetää, liekö limakalvot sitten turvoksissa rööreissä. Ei ihme, että huumori ja veto on vähän poissa.

Olen lenkeillä yrittänyt kulkea oikein rauhakseen, mutta huomannut. että se saa Ilon vaan hidastamaan vauhtiaan entisestään. Kun olen päästänyt sen irti, se kipittelee paljon vauhdikkaammin, eli se himmailee koska se luulee että mä en jaksa kovempaa... Ollaan monella lenkillä koukattu joko joen tai jonkun lätäkön kautta viilentymässä ja sitten onkin heti virkistyneempi olo. Märkää turkkia pitää tämän jälkeen hieroa joko nurmikkoon tai tiehen, jotta se olisi mahdollisimman törkyinen ja samalla voi yrittää vihjata maharapsutusten olevan paikallaan. Ollaan siis panostettu enemmänkin laatuun kuin pituuteen lähiaikoina. Kotona ollaan koitettu viilentää molempia karvapäitä kastelemalla turkit silloin tällöin suihkepullolla läpimäräksi. Sen voimin jaksaa aina hetken eteenpäin. Onnikaan ei enää viihdy ulkona paistattelemassa vaikka se melkoinen auringonpalvoja onkin. Vähän viileämpää saisi siis olla meidän koirien makuun.

Tässä taas vähän masukuvia, paino on noussut noin 1,4 kiloa tähän mennessä ja masu alkaa olla aika valtava. Saattaapi olla, että ihan täyttää aikaa masuasukit eivät viihdy äiteen sisällä. Tänään päiviä siis 50.

Kuvat eivät aivan tee oikeutta vatsan mahtavuudelle, mutta näistä kulmista sen ehkä hahmottaa parhaiten.

Tämä asento on ilmeisesti melko mukava tällä hetkellä, masu saa sopivasti ilmaa ja nahka ei pääse venymään.

Ainiin, koirat oli viime viikonloppuna erikseen hoidossa kaksijalkaisten risteillessä ulkomailla ja molemmilla oli kuulemma mennyt loistavasti. Onni oli saanut testata vetovoimaansa Kallion kollina Markun ja Susannan kanssa ja hyvinhän tuo oli kuulemma tehonnut ja Ilo oli saanut elellä rauhakseen Tomin vanhempien luona. Onnilla oli ollut jopa niin mukavaa, että kun se käytiin hakemassa äijällä ei ollut mitään kiirettä kotiin. Se kävi sohvalle makailemaan ihan kuin sanoakseen "painakaa puuta" ja kun kysyin lähdetäänkö kotiin se vaan katsoi pää kallellaan "Ai nyt jo?". Eipä olisi herralla ollut näköjään mitään pidempääkään visiittiä vastaan, niin hyvin ohjelmatoimisto oli pitänyt pojasta huolta. On se hienoa, että on näin hyviä hoitopaikkoja olemassa.