Meillä oli eilen pitkä päivä. Agitreenit kestivät paikallesaapumis-/lämmittelylenkkeineen ja autollemenemis-/jäähdyttelylenkkeineen reilut neljä tuntia! Kotona oltiinkin sitten vasta puoli kymmeneltä ja Onni oli ihan naatti. Se nukkuin BoT päällään aamuun asti kunhan oli saanut vähän vielä murua rinnan alle.

Treenit menivät oikeastaan hyvin. Suurin ongelmahan on ollut Onnin karkaaminen radalta haukkumaan muille koirille ja sen seurauksena rähäkkä, jos toinen koira on yhtään terävämpi ja vastaa haasteeseen. Meidän ryhmään oli vielä liittynyt Onnin ikäinen uros-Staffi ja näin jo kauhukuvia siitä kuinka se pistää meidän räyhän palasiksi jos tarpeeksi lähelle pääsee. Onni ei ollut koiraa nähnyt koskaan ennen ja tietenkin kaveri kiinnosti siinä määrin, että kun keppejä harkattiin (siis mies ja Onni harkkasivat, minähän istuskelen vaan siellä sivulla henkisenä tukena) Onni sitten päätti mennä sanomaan muutaman valitun sanan. Onneksi olin ihan Staffin vieressä, että ehdin karjaisemaan väliin "EI!" eikä Onni sitten mennytkään kovin lähelle. Hetki siinä kuitenkin kesti ennenkuin se saatiin kiinni. Staffi pysyi coolina koko tapauksen ajan, hatunnosto omistajalle siitä.

Meille on jatkuvasti painotettu palkkaamista kontaktin parantamiseksi ja nyt vetäjä sitten ilmeisesti päätti näyttää mallia "Annas mä näytän miten tätä koiraa palkitaan" ja käski muita ryhmäläisiä ottamaan koiransa kiinni ja suojaamaan niitä, mikäli Onni erehtyisi liian lähelle. Sitten Onni ja vetäjä vetivät pienen pätkän rataa, mikä olisi mennyt paremmin jos vetäjä olisi tiennyt miehen käyttämät käskyt:) Mutta palkkioksi Onni sai narupallon, jota se sitten riepotti pitkin kenttää. Vetäjä juoksi eri suuntaan ja sai Onni huomion sillä. Loppujen lopuksi hetken juoksenneltuaan vetäjä ja Onni riepottivat narulelua yhdessä ja kaikilla oli kivaa. Tämän jälkeen mies sai yrittää samaa ja lelu alkoikin toimia paljon paremmin. Aikaisemmin se ei ole ollut kovinkaan kiinnostava.

Veikkaan että varsinainen ongelma on ollut se, että kumpikaan meistä ei enää luota Onniin vaan vain odottaa milloin se lähtee käsistä. Ja tietty se vaikuttaa treenifiilikseen, johon Onni sitten reagoi karkaamalla, kun sitä ei palkata tarpeeksi. Pelko persuksissa on vaikea pitää hauskaa ja nauttia yhdessä tekemisestä. Mutta toivottavasti tämä oli alku paremmalle treeniyhteistyölle.

Ainiin, Onni on ruvennut treenaamaan myös biathlonia:) Eli ensin juostaan ja sitten mennään jokeen uimaan. Nätisti Onni odottaa lupaa joenpenkalla vain etutassut vedessä ja tulee pois jos käsketään. Mutta jos luvan antaa Onni muuntautuu Bubblesiksi Nemoa etsimässä -elokuvasta. Siis tämmöiseksi.

Tai tämmöiseksi

Kun sitä kieltää syömästä kuplia veden pinnasta, se jää vaan seisoskelemaan paikoilleen (kylmään veteen) ja odottamaan lupaa. Kun sitten sanoo jotain tyyliin "saa mennä uimaan", alkaa kuplien syöminen taas. Aaargh! Pienessä nupissa ei enää säteile, että uiminen ja kuplien syöminen olisi eri asia. On oikeastaan turha edes mainita, että varsinaista uimista ei enää pahemmin harrasteta. Ideoita, miten tämmöisestä pakkomielteestä pääsisi eroon?