Oltiinpa lenkillä tuossa eräs päivä kun Onni löysi polun vierestä puolikkaan oravan. Luit oikein. Siinä ruohikossa oli vyötärön kohdalta (jos oravilla nyt voi sanoa olevan vyötärö...) poikki pistetyn oravan takapää. Ja eikös Onni tietenkin hyökkää sen kimppuun ennen kuin ehdin kieltää, niin että kohta oravan takajalat repsottavat suunpielistä ja häntä lerputtaa edestä kuin pitkä karvainen kieli.

Juuri ehdin vastaamaan yhdelle vanhemmalle tädille, että kyllä Onni kotona ihan hyvin tottelee, mutta ulkona kun on muita intressejä niin sitten on vaikeampaa. Nyt oli tosi vaikeaa. Minä komennan ja komennan, että nyt irti juma***ta siitä, mutta ei mitään. Toki se että nauraa tyrskähtelin aina väliin ei ehkä auttanut auktoriteettiani. Täti jatkoi matkaa ja ohi tuli lenkkeilijä joka kauhistui kun kerroin, että joo, tällä on orava suussa, mutta se on kyllä kuollu. Täti vielä selitti sitten lenkkeilijälle, että orava oli löytynyt kuolleena huonolla tuurilla.

Kuinkas otat oravan suusta sellaiselta koiralta, joka ei halua sitä luovuttaa, koskematta itse oravaan? Kakkapussi kädessä pidin sormea Onnin nenän edessä niin, ettei se saanut henkeä (joku tietenkin vetää tästä nyt hirveät herneet, mutta voi voi) ja kohta oli Onnin raotettava suutaan sen verran, että voi hengittää sitä kautta. Ja Voilá! Orava lensi komeassa kaaressa ja pitkälle.

Eilen illalla Onni joutui naapurille hoitoon, kun isäntäväki lähti juhliin. Ilmeisesti kokemus (joka tosin ei ollut edes ensimmäinen kerta) oli hieman järkyttävä, koska viime yönä Onni oli tehnyt kakat kahteen paikkaan kotona. Vatsa oli edelleen sekaisin aamupissalenkillä. Tietääkseni Onni ei kuitenkaan ollut syönyt mitään erikoista, samaa kuin joka päivä tällä viikolla. Syyn on siis pakko olla psykologinen. Nyt olo taitaa olla jo parempi ja ruokakin maistui hyvin aamulla.

Ja on se hyvä kun on koira, kun naapurissa oli jotain hässäkkää ja mies pääsi viattomana töllistelemään, kun piti koiraa käyttää ulkona ja ihan sattumalta osui paikalle