Lähdettiin eilen Onnin kanssa koirapuistoon vähän kauemmaksi, kun tässä lähellä on vähän huonommat tsänssit osua kaverin kanssa samaan aikaan paikalle. Auto jätettiin puoleenmatkaan ja käveltiin lämmittelymielessä loppumatka. Alkuun puistossa oli vain nuori labbisuros ja sen kannsa kemiat ei aivan pelanneet yhteen. Toinen ei tainnut oikein tietää mikä Onni on, tyttö vai poika ja hakeutui jatkuvasti Onnin peräpäähän. Iholla oleva ihailija oli jo tarpeeksi ärsyttävää, mutta kun mukaan otettiin vielä keppi, joka oli Onnin mielestä sen omaisuutta, tunnelma oli sanoisinko kireähkö.

Labbis ei kauaa viihtynyt paikalla ja heti tilalle tuli nuori russelineiti, tosin en ole tästä aivan satavarma, voi olla että oli parsonikin. Siltä piti ottaa luulot pois kepin kanssa niin tehokkaasti, ettei raukkaparka uskaltautunut enää muutamaa metriä lähemmäksi meidän äijää. Vasta kun paikalle pölähti kolme rekikoiraa (rotua voin vain arvailla) Onniin saatiin vauhtia. Näiden kanssa ei enää kinasteltu kepistä vaan joku niistä sai sen helposti haltuunsa ja lähti viipottamaan karkuun. Ja Onnihan painoi perässä. Vaikka rekikoira oli melkein kaksi kertaa yhtä korkea Onni pysyi mukana. Pidempijalkainen irskikään ei jaksanut yhtä kovaa. Kyllä ne jaksoivatkin juosta. Välillä huilittiin hetki ja sitten taas mentiin niin että rapa roiskui. 

Olimme molemmat miehen kanssa lentää persuksillemme ällistyksestä kun Onni lähti heti porttia kohti kun sille ilmoitettiin että lähdetään kotiin. Siitä ei kai voi kiittää mitään muuta kuin kastrointia. Ennen saimme nimittäin mennä aika kauas puiston ulkopuolelle ennen kuin herra edes huomasi, että olemme hävinneet. Leikit muiden koirien kanssa olivat paaaaljon kivempiä kuin kumpikaan meistä.

Arvasihan sen, että paikat on jumissa tänään. Matka autolle mentiin rauhassa jäähdytellen ja kotona pistettiin heti Back on Tracki päälle kun turkki oli kuivunut suihkusta. Silti tänä aamuna oli vähän tahmeaa. Tosin osasyynä saattoi olla sade, jonka Onni taas tiesi jotenkin vaikken minäkään tiennyt eikä olisi millään halunnut ulos. Ja kun takki (tracki) laitettiin aamulla päälle, piti vähän huomauttaa kun takajalkaa pujotettiin kuminauhan läpi. Tyhmäähän se on meiltä viedä toista rasittamaan itseään, ei kai sitä pitäisi tehdä nyt ollenkaan vaan keskittyä harrastamisessa enemmän aivotyöskentelyyn. Ei Onni halua itseään säästellä tai varoa kun sillä on kivaa. Toistaiseksi mitään virheasentoja en ole sillä huomannut. Viime viikolla se tosin piti takapäätään ylhäällä pitkähköjä aikoja ihan itsekseen kutsumatta ketään leikkiin. Yritti siis ilmeisesti venytellä takareisiään. Melko koukkuun nuo jäivät, koukumpaan kuin normaaliseisonnassa.

Ei tuota voi kai hierojallekaan viedä noin kipeänä, joten pitää vaan ilmeisesti antaa lepoa ja pitää takkia. Vapaana pitäminenkin on sitten pannassa, sillä rauhassa liikkuminen vapaana on ihan vieras käsite tälle kaverille. Taikka sitten pitäisi olla niin vaikeakulkuisessa maastossa, ettei juokseminen kertakaikkiaan tule kysymykseen edes Onnin mielestä. Eli toisin sanoen sille ei heitetä mitään vähään aikaan. Se tekee kyllä muutenkin hyvää. Nyt pitää oikeasti pysyä tässä päätöksessä eikä langeta heti kun herralla alkaa jalka vipattamaan juoksukaverin perään.

Naaman nyppimisprojekti on edennyt jonkin verran. Uusi ongelma on se, että koska olen oikeakätinen Onnin vasen puoli naamasta alkaa olla kunnossa, mutta oikea repsottaa edelleen.

Olipahan sekin mielenkiintoinen episodi, että saatiin tuonkin verran karvaa irti. Ensin kokeilin ihan vain nyhtää karvaa irti. Todella tarkkaa puuhaa siinä mielessä, että jos karvaa ottaa vähänkään liikaa sormien väliin ja kiskaisee, Onnin koko pää tulee mukana. Totesin, että Onni tappelee enemmän vastaan jos pidän kuonosta kiinni edes kevyesti, joten luovuin siitä. Eli vain muutama karva kerrallaan. Mutta ei sekään ollut kivaa ja Onni alkoi louskuttaa leukojaan jo siinä määrin, että oli pakko vaihtaa taktiikkaa. Otin esiin naksuttimen! Kiskaisu, naksaus, nami, kiskaisu, naksaus, nami...Mutta tietäähän sen että namit loppuvat ennen kuin turvassa on näkyvissä minkäänlaista muutosta. Kokeilin taas pelkkää nyhtämistä, jos vaikka Onni olisi naksuttimen vaikutuksesta ymmärtänyt olla vastustelematta. Turha toivo. Lopuksi päätin ottaa esiin järeät aseet ja hain ison palasen kuivattua broilerin kivipiiraa. Sitä pidin toisessa kourassani niin, että vain pieni osa oli näkyvissä/syötävissä kerrallaan ja huomio tietysti keskittynyt siihen. Ja johan tuli vihdoin tulosta! Nyt naamasta erottaa jopa viiksikarvat, jotka olivat ennen hautautuneet muun karvan sekaan. Ihan hassultahan tuo nyt näyttää, mutta silmä tottuu nopeasti. Tällä viikolla lähtevät (toivottavasti) vielä loputkin. Seuraava projekti keväällä ovatkin sitten jalat...

Laitetaan tähän muistiin itselle, että opeta uusi pentu kaikkien ruumiinosien nyppimiseen. Onnilla tuo totuttaminen taisi jäädä pelkkiin "helppoihin" alueisiin. Hyi minua.