Meillä on vietetty Ilon juoksujen tiimoilta lisääntymisbiologian oppitunteja tässä muutama päivä. Itseään vain saa syyttää, kun ei halunnut viedä Onnia hoitoon. Aluksi näyttikin siltä, että juoksut menevät ohi helposti, mutta sepä olikin nuolaistu ennen kuin tipahti. Kohta olisi saanut olla silmät selässäkin eikä omasta nukkumisestakaan meinannut tulla mitään kun yötä myöten mekastettiin. Kumpikaan koirista ei ihan hirveästi tykännyt siitä, että lukittiin omaan huoneeseensa yöksi. Koirasta sitten riippui, alettiinko ulvomaan, haukkumaan, raapimaan ovea vai hyppimään sitä vasten sekä mihin aikaan tämä tapahtui, kello puoli kolme yöllä vai vasta neljältä. Huoh. Luvattiin pyhästi toisillemme, että Onni viedään taas ensi kerralla evakkoon.

Tai sitten rohkaistumme ja steriloimme tuon hormonihirviön.

Olinpa sitten apukuluttajana pentukurssilla! Ihan hirvittävän mukavaa hommaa, haastavaa tosin. Koiria kun oli syliin yrittävästä dobberista paikallaan kyhjöttävään havannalaiseen, siinä piti aina vähän soveltaa. Ensimmäinen tunti oli itselle ehkä hankalin. Aika ei tuntunut riittävän millään ja jäi sellainen olo, ettei ollut saanut "annettua" mitään. Juuri oli vasta pääsemässä asian ytimeen kun piti jo vaihtaa koirakkoa tai aihetta. Kamalan epätyydyttävä olo pelkästä pintaraapaisusta. Kyllä nuo kuitenkin näyttivät edistyneen kurssilla eikä epätyydyttävä olo enää kummitellut viimeisellä kerralla.

Sain jopa yleisön naksuttimen hehkuttamiselle. Vinkkinä muillekin, jotka tuskailevat kadonneita naksuja: pilttipurkin kansi naksahtaa myös, on halpa, litteä ja niitä voi kylvää jokaiseen tarpeelliseen taskuun. Ehdollistaminen vähän vaimeammalle äänelle onnistuu varmaan muutamalla namilla. Meillä noita kansia välillä kertyy, joten jaoin oppilaille omat, joilla kokeilla ennen kuin kenties "investoivat" oikeaan naksuttimeen. Näytin Onnilla, miten naksulla aloitetaan noutamisen harjoittelu. Jätkä koohotti siinä ympäriinsä jaloissa ja se oli pakko käskeä sivulle paikalle. Heitin sitten noutokapulan sen viereen ja ajattelin että homma alkaa pyörimään siitä. Eipä alkanutkaan, koira tuijottaa edelleen innokkasti silmiin. "Vinkkejä ei saisi antaa....... mutta nyt pitää vähän auttaa, ettei olla täällä koko päivää." Olisi varmaan kannattanut vapauttaa koira käskyn alta, että se olisi saanut tarjota jotain. En vaan uskonut että Onni olisi noin pilkuntarkka. Sitten kun idea tuli ilmi, äijä oli oikein hyvä esimerkki. 

Ollaan tässä myös tuskailtu Ilon vatsan kanssa. Vaiva on ollut melko mystinen: syötyään se on alkanut nieleskellä ja läähättää, sitten tullut nuoleskelemään meitä ihmisiä, ihoa ja vaatteita. Oireet viittaavat meistä närästykseen. Asiasta juteltiin osteopaatin kanssa siellä selkää hoidettaessa ja hän ehdotti homeopaattisia Lycopodium-tippoja vatsavaivoihin sekä Silicea piihappogeeliä vatsan suojaksi. Heti kohta päätettiin käyttää Ilo lääkärissä, sillä oireet tuntuivat pahenevan kun mukaan oli tullut vinkuminen. Diagnoosi oli ruoka-aineyliherkkyys (mihin en itse usko barfaavalla koiralla) ja saatiin kallista nappulaa, närästyslääkettä ja mahanportin sulkilihasta voimistavaa prepulsidia. Mikään ei pysynyt enää sisällä, joten närästyslääke lopetettiin. Kolmisen viikkoa jatkettiin nappulalla ja prepulsidilla. Ei mitään merkittävää vaikutusta. Sitten tehtiin vatsan tähystys koepaloilla eikä niistäkään löytynyt mitään. Siinä vaiheessa luovuimme lääketieteeseen nojaamisesta ja siirryimme käyttämään omaa maalaisjärkeämme. 

Kuten jo kirjoitin, oireet olivat mystisiä. Ne eivät suinkaan tulleet joka kerta kun Ilo sai ruokaa. Se saattoi saada ruokansa ja olla ihan normaali ja sitten kohta saatuaan jonkun herkun mennä vaikeaksi. Mitään yhteyttä emme löytäneet ruoka-aineiden ja oireiden välillä. Joskus vehnäleivän palanen aiheutti oireita, joskus se oli esim. lohi ja kasvismössö. Sitten yhtenä päivänä tulin ajatelleeksi, että kenties kyse ei ole siitä mitä syödään vaan miten paljon. Ilollahan ei olla vielä löydetty vielä rajaa sille miten paljon se voisi syödä. Se siis syö aina jos se jotain saa. Saipa kerran kahdesti päivän ruoan ja juhli mielessään samalla kun Onni vieressä vähän epäröi kun yksi annos tuli jo syötyä. Meillä myös yleensä annetaan koirille ruoantähteitä etteivät ne menisi kompostiin. Pienenä koirana Ilon vatsan tilavuus ei ilmeisesti kuitenkaan ihan riitä ja voi olla että ruoan sulaminen on vähän hidasta. Tähän saatiin myös viitteitä silloin kun Ilo röntgenkuvattiin yhdentoista aikaan aamulla ja vatsassa möllötti edelleen edellisenä päivänä kuuden aikaan illalla syöty rasvainen jauheliha. Kun vatsa alkaa tulla liian täyteen, alkavat närästysoireet. 

Ratkaisunhan pitäisi siis olla helppo: annetaan vain vähän hyvin sulavaa laadukasta ruokaa. Ilon kannalta tilanne on kuitenkin mitä kamalin. Vatsaa ei voi koskaan syödä täyteen ja aina on nälkä. Niin kovalla työllä kerätty vararavintorengas vyötäröltäkin saattaa huveta. Mutta näillä eväilä kokeillaan nyt hetken aikaa ja yritetään todistaa diagnoosi oikeaksi. Sitten alkaa vatsahappojen kuntouttaminen, että ruoka ei jämähdä vatsaan liian pitkäksi aikaa.