Välillä ajatus käväisee päässä. Sukulaiset ja ystävät luovat pahoja katseita kun koira hyppii vasten ja kiukuttelee väsymystään. Onni ei tottele käskyjä kun se haluaa tarpeeksi jotain, joten tutun nähdessään se kiskoo eteenpäin itsensä lähes henkihieveriin. Ja tietenkin hyppii tassunjälkiä vaatteisiin perille päästyään. Kotona Onni (melkein 11 kg) saattaa hypätä yllättäen syliin nuolemaan naamaa. Kun saamme vieraita Onni hyppii tietysti heitäkin vasten. Kun syömme sohvalla Onni saattaa tulla istumaan viereen, nuuhkimaan ja kuolaamaan. Silloin tällöin Onni kuulee jotain epäilyttävää, syöksyy ikkunaan ja aloittaa kamalan mekkalan. Se saa tulla sohvalle ja olla sängyssä. Muiden koirien seurassa se roikkuu usein jonkun persuksissa kunnes toinen koira sanoo toiminnasta tarpeeksi painokkaan vastalauseen. Yksin narun päähän jäädessään se alkaa haukkua kimeästi meitä takaisin heti kun häviämme näkökentästä.

Tästä kaikesta on ilmeisesti pääteltävissä että me olemme huonoja kouluttajia, emme pidä tarpeeksi kuria, laita kovaa kovaa vastaan.

Onni näykkii. Kun koulutin sitä näyttelyä varten ja se sai sen takia yllin kyllin huomiota ja aktivointia lähes joka päivä, ongelmia ei ollut. Paluu arkeen oli ilmeisesti karu. Kiukuttelu (inisevä ääni joka joskus yltyy kimeäksi ja käskeväksi haukahdukseksi) alkoi saman tien kun koulutusta ei kuulunutkaan. Jos kiukuttelu ei tuota tulosta, siirtyy pikku kullannuppu kohta kovempiin otteisiin ja alkaa nipistellä hampaillaan. Saan todella helposti mustelmia ja välillä käsivarteni ja jalkani ovatkin hurjan näköisiä pienine tummine läiskineen. Vaikka kuinka karjun "NYT LOPPU SE!!!!" ja joskus muka lähden jahtaamaakin Onnia, sama toistuu taas jonkin ajan kuluttua (viikon päästä).

Toisinaan kiukuttelu tuntuu alkavan ilman mitään loogista syytä. Ulkona on juuri käyty ja kaikilla on ollut kivaa. Kohta kuitenkin ollaan taas vaatimassa tekemistä, vaikka ukona käyminen riittää yleensä vähäksi aikaa. Tuntuu että Onnilla todellakin on känkkäränkkä-päiviä, jolloin mikään ei auta. Ihmiset ovat tyhmiä eivätkä ymmärrä mitään eikä kellään ole kivaa. Olisiko tämä kuitenkin jokin vaihe (joka on kestänyt 10 kk)?

En sanoisi, että annan periksi siitä jos Onni näykkii. Voi tosin olla, että se on joskus huomannut näykkäisyn pelästyttävän käden kauemmaksi. Pitkään aikaan sillä ei kuitenkaan ole ollut mainittavaa tehoa (ainoastaan lisää mustelmia). Tai nyt kirjoitin väärin. Ja tämä taitaakin olla syy. Kaikki huomio on huomiota, negatiivinenkin. Kun hampaat saavat väliinsä sopivan palasen paljasta ihoa, on huomio taattu kiljaisun muodossa. Tämän jälkeen pikkuherra on kuitenkin saanut kuulla kunniansa. Pidän usein farkkuja jalassa sisällä juuri tästä syystä, että voin olla huomioimatta pikku führeriä vaikka se näykkisikin. Farkkujen kustannuksella tietenkin...

En tiedä käytäydynkö tilanteessa uhkaavasti kun Onni tuntee tarvetta näykkäistä. Joskus se nimittäin tekee sitä kun yritän saada sitä pesulle eikä se suostu ilmaantumaan suihkun alle omatoimisesti. Tällöin kävelen sen luokse, kumarrun, nostan sen ylös ja kannan sen suihkuun. Vaikuttaisi siltä että Onni todella tuntee tällöin tarvetta puolustaa itseään. Samoin, jos olemme lähdössä, ulos Onni tunkee mukana välieteiseen. Kumarrun ja nostan sen ylös ja kannan sisälle. Taas saatan saada hampaista. Onnin asento on hyvin kyyry ja se nojaa yleensä seinään.

Olen jo yrittänyt parantaa tilannetta lähinnä pesulla käynnin osalta (nykyään Onni jää jo kiltisti odottamaan ovelle pääseekö se mukaan, joten välieteisepisodia sattuu enää hyvin harvoin). Täytyy sanoa, että onneksi meillä on kiinteä vesilasku. Luin nimittäin Turid Rugaas:in kirjasta "Rauhoittavat signaalit", että koiraa ei saisi pakottaa mihinkään. Siinä minä sitten läiskyttelin vettä, leikin Onnin vinkulelulla ja "pidin hauskaa" itsekseni vedellä. Onni katsoi oven suussa hyvin epäilevästi. Selvin vaikutus oli sillä, että käänsin Onnille selkäni ja tein hvyin ilmeiseksi etten halunnut sitä mukaan Hauskoihin Vesileikkeihini. Yhtäkkiä poika olikin vieressäni. Mutta kun vesisuihku lähestyi, olimme palanneet lähtöruutuun.

Vartin "leikittyäni" kyllästyin ja kävin hakemassa Onnin hyvin rauhallisesti ja varoin kumartumasta sen yli. En nyt kuolemaksenikaan muista kuinka siinä kävi, sainko hampaista. Itse pesutilanne ei tietääkseni ole täysin sietämätön Onnin mielestä. Asento kertoo, ettei se ole lempiasioita, mutta ilmeisesti se myös tietää että peseminen on ohi nopeammin jos ei pane hanttiin. Se seisoo paikallaan niin kauan kunnes sanon "saa mennä", jonka jälkeen se syöksyy vettä valuvana kylppärin ovensuuhun ravistelemaan itsensä. Koska tiedän tämän, laitan aina Onnin pyyhkeen valmiiksi keräämään suurimmat roiskeet.

Jostain syystä Onni ei luota siihen että kosken sen tassuihin. Tai jostain sysstä ja jostain syystä. Kerran leikkasin liian kynttä pitkälle ja sitä ennen mies piti koiran väkisin niin kauan paikoillaan ja syötti sille nameja että sain kynnet leikattua. Myös itse sakset olivat todella huonot ja väänsivät kynttä ennen kun napsaisivat sen poikki niin että se murtui. Kaipa se on sitten sattunut. Uusia se ei edes huomaa käytössä, mutta asenne on jäänyt. Tassuja saa kuitenkin pestä ja kuivata, mutta karvojen nyppiminen jaloista on epämiellyttävää. Tassuakaan Onni ei enää suostu antamaan kunnolla (hipoo antaa niin lyhyeksi hetkeksi, ettei siitä ehdi otta otetta) koska minä tyhmä menin käyttämään tätä käskyä aikoinaan kynsien leikkuussa. Nyt kun kynnet vielä kuluvat itsestään ei niitä ole tarvinnut hoitaa pitkään aikaan. Emme ole siis harjoitelletkaan. Eilen aloitimme taas uudelleen.

Kasa herkkuja valmiiksi eteeni ja sitten alkoi. Ensin yritin sitä että Onni sai ottaa yhden namin kun se antoi tassun niin, että sain pitää sitä hetken käteni sisällä. Se toimi jotenkin. Etenin niin että Onni sai syödä nameja samalla kun leikkasin siltä kysiä. Ikävä kyllä kasa nameja ei riittänyt tähän. Olen joskus onnistunut leikkaamaan viimeisen tassun kynnet loppunameja vielä maiskutellessa, mutta nyt se ei enää onnistunut. Onni vääntäytyi irti väkisin. Tosin taas kumarruin Onnin ylle ja yritin leikata takajalan kynnet erittäin hankalasta kulmasta. En uskalla yrittää edes leikata kynsiä ellen ole aivan satavarma että kynsi pysyy paikallaan. En halunnut uhrata toimenpiteeseen enää enempää namejakaan, joten annoin Onnin pitää takajalkansa kynnet. ”koiraa ei saa pakottaa mihinkään” kaikui takaraivossa. Olen liian kärsimätön noudattamaan sitä neuvoa.

Silloin kun Onni oli meille vielä uusi tuttavuus, sen hampaat olivat kiinni käsissämme jatkuvasti.

  • Kokeilimme vinkaisua ja käden pois ottamista, mutta ilmeisesti pikkuinen yhdisti äänen vain vinkuleluun.
  • Kokeilimme selättämistä kun meno yltyi liikaa eikä pojassa ollut enää mitään rotia. Nopeasti Onni oppi rentoutumaan ja aloittamaan taas kun siitä päästettiin irti.
  • Kokeilimme pakkosylittämistä ja se onkin edelleen käytössä, mutta edellyttää koiran kiinni saamista, mikä ei aina olekaan aivan itsestään selvää.
  • Käytämme myös jäähyä, eli Onni joutuu makkariin rauhoittumaan. Idea tässä on se, että makkarin ovi ei ole kiinni ja Onni näkee meidän istuvan sohvalla. Rangaistus on se, että se ei saa tulla meidän luoksemme vähään aikaan vaikka yleensä se makaa jaloissa tai nukkuu vieressä sohvalla. Jos rangaistus venyy pitkäksi tai unohdamme rangaistuksen olevan käynnissä Onni saattaa yhtäkkiä olla taas jaloissa nukkumassa, jonne se on hiipinyt niin hiljaa, ettei kumpikaan meistä ole sitä huomannut.

Joskus Onni menee itse makkariin eikä ”voi” tulla sieltä pois ennen kuin se saa siihen luvan. Onkohan se silloin tehnyt jotain luvatonta ja rankaisee itseään?:)

  • Olemme kokeilleet myös vesipyssyä, mutta tämän huonoksi puoleksi on mainittava se, että ellei pyssyä kanna jatkuvasti kädessä, se on aina väärässä huoneessa silloin kun sitä tarvitsisi. Muuten se on kyllä toiminut hyvin.
  • Olemme kokeilleet kolinapurkkia, mutta vikana on sama kuin edellisessä: aina väärässä paikassa oikeaan aikaan.
  • Tietenkin olemme kokeilleet pelkkää kieltämistä, mutta se toimii ainoastaan hälläväliä-jutuissa. Eli jos Onni on ajatellut hypätä sängylle, mutta sitä kieltää, Onni jättääkin hypyn puolivälissä sikseen. Sängylle pääseminen ei ollut sille niin tärkeää. Mutta jos se todella jotain haluaa, niin mitä sitten jos kielletään.
  • Olemme kokeilleet poskikarvoista tarttumista silloin kun Onni heittäytyy oikein ilkeäksi. Tämä oli eläinlääkärin suositus. Se toimii tasan niin kauan kuin karvoista on ote. Ilmeisesti Onni yhdistää tämän taistelemiseen ja tarttuu yleensä terrierimäisellä vakaumuksella haasteeseen.

Häpeäkseni täytyy myöntää, että joskus olen hermostuksissani jopa läpsäissyt Onnia hartioiden päälle, josta se on molemmilla kerroilla selvästi pelästynyt. Ilmeisestikään se ei usein tiedä tekevänsä väärin.

Sanoisin kuitenkin, että tilanne on jo parempi. Kiukuttelu häviää heti kun pojalla on tarpeeksi tekemistä. Sellaisen tekemisen keksiminen, jota voisi tehdä samalla kun me katsomme telkkaria, onkin aika vaikeaa.

  • Laitamme nakinpaloja muovipulloon niin että ne tulevat ulos vain tietyssä asennossa. Meteli on melkoinen. Lisäksi pari päivää pullossa huoneenlämmössä lojunut nakinpala ei voi olla enää kovin terveellinen?
  • Piilotamme nameja vessa- ja talouspaperirulliin ja rutanneet rullat niin ettei niistä tahdo saada kunnon otetta. Jalkeenpäin olohuoneen lattia on täynnä märkää pahvisilppua.
  • Olemme piilottaneet nameja ympäri kämppää, mutta Onni on tässä jo niin hyvä, että se tietää että minua kannattaa seurata jos alan piilotella nameja. Helppoa!
  • Piilotamme Onnin leluja vanhan peiton sisään niin, että Onnin täytyy haistella ja kaivaa ne esiin.
  • Kaikki kertakäyttöiset purkit säästämme jos vain mahdollista Onnille älyleluiksi.

Ymmärrän, että parsonin aktivointi on tärkeää. Siksi yritänkin keksiä sille tekemistä ja ongelmia ratkottavaksi. Olen himoinnut jo kauan myös Nina Ottossonin aktivointileluja. Opiskeijabudjetti on kuitenkin pakottanut tekemään lelut toistaiseksi itse.

Jäljestys on myös poikasen sydäntä lähellä, viimeksi se jäljesti läheiseltä pellolta siilin ja kissoja sekä jäniksiä se seuraa ja löytää myös. Lyhyen jäljen seuraamisen jälkeen se on yhtä läkähdyksissä kuin sen jälkeen kun se on juuri tullut juoksulenkiltä.

Koirapuistossa käymme pari kertaa viikossa. Olemme vähentäneet kertoja, sillä aloimme epäillä Onnin stressitason nousseen turhan korkealle lähes jokapäiväisen riehumisen takia.

En millään halua uskoa, että ainut keino kiukutteluun olisi se että Onnia juoksutettaisiin vähintään kymmenen kilsaa päivittäin vaikka sitä jaksetaankin meille neuvoa. Onni jaksaa juosta vaikka koko päivän, mutta aivot väsyvät nopeammin. Mutten myöskään suostu hyväksymään sitä, että Onni saa kiukutella heti jos sitä ei huomioida jatkuvasti. Joinain päivinä en voi istua koneen ääressä häiriöttä viittä minuuttia kauempaa, kun yksi on siinä jo kerjäämässä tekemistä.

Onko tässä nyt ongelmana se, että Onni saa yleisesti ottaen liikaa huomiota ja reagoi heti, jos ei saakaan vai se, että saa huomiota liian vähän, toisin sanoen sillä on tylsää? Vastaus kysymykseen olisi hyvä selvittää ennen kuin ongelmaa voi lähteä ratkomaan…