Koimme lauantaina jännityksen hetkiä Helsingin pitäjän kirkon pelloilla ulkoillessamme kun Onni spottasi jossain kaukaisuudessa jäniksen. Se (Onni siis) oli jo valmiiksi irti ja ainakin viidenkymmenen metrin päässä meistä, joten (kuten ne joilla on Parson jo tietävätkin) mitään ei ollut tehtävissä. Sinänsä paikka oli ihanteellinen jäniksen jahtaamiseen: peltoa vaikka kuinka paljon, joki yhdellä reunalla, kirkko ja hautuumaa toisella, me takana mutta Tuusulanväylä siinsi kaukana edessä. Ilta alkoi jo hämärtyä, ja kun Onni ehti tarpeeksi kauas emme enää nähneet sitä ollenkaan hämärässä. Valkoinen koira ei valitettavasti loista pimeässä vaikka minun puolestani saisikin.

Ehkä puoli minuuttia, jos sitäkään, ehdimme seisoa paikallamme huutelemassa perään, kunnes näimme kaukaisuudessa pienen suurenevan valkoisen pisteen. Jänis oli hävinnyt ja Onni palasi sinne mistä oli lähtenytkin. Haluan uskoa, että kun Onni riittävän monta kertaa lähtee jahtaamaan jänistä, se alkaa jo muistaa homman turhaksi ja jättää sen nuoremmille ja innokkaammille.

Jälleen kerran nimi oli enne.