Löytyi kuin löytyikin sitä verta, ja ihan lähikaupasta:) Tosin äitini ehti ostaa sitä myös kauppahallista, joten nyt on jäljestettävää pariksi kerraksi!

Käytiinpä tänään siis käyttämässä toinen pullollinen verta tuonne lähiaukealle. Tuli tehtyä hieman typerästi, että jälki oli lopulta lähes pisaran muotoinen ja alku ja loppu olivat todella lähekkäin. Ikävät pajupuskat kun vähän rajoittivat mahdollisia etenemissuuntia. Koirat siis hieman häiriintyivät lopussa olleiden palkkojen (jotka olivat pakasterasioissa ja pakastepusseissa, mutta olivat kyllä vähän vuotaneet) hajusta, mutta kun eteneminen niiden suuntaan estettiin, homma lähti rullaamaan oikeaan suuntaan. 

Aluksi täytyy hehkuttaa kuinka hienosti broidin vaimon nuori sakemanni ajoi jälkeä. Nenä maassa se eteni todella tasaista tahtia ja lähes koko ajan jäljen päällä. En muista olisiko eksynyt jäljeltä kertaakaan pois. Todella mallikasta työtä.

Fiinu-sakemannin jälkeen hain Onnin jäljelle ja se kohkasi jo matkalla tyypilliseen tapaansa "jee-jee-me-mennään-tekemään-jotain-kivaa-ui-mikä-tuolla-oli-ai-niin-jee-jee!" Olisi pitänyt tajuta istuttaa jätkä odottamaan oikeaa virettä, mutta jostainhan se koirakin on sen kärsimättömyytensä oppinut..... Alkujälki meni siis haahuillessa muutama metri jäljen molemmilla puolilla, mutta loppua kohti työskentely tarkentui huomattavasti ja viimeiset parikymmentä metriä mentiin niinkuin jotain asiasta tiedettäisiinkin. Harmi vaan, että jälki loppui sitten kesken. Mielessä kävi, että olisin heittänyt uuden kiekan, mutta koska palkka oli jo syöty, hylkäsin sen lopulta. 

Seuraavaksi olikin Ilon vuoro ja jo matkalla näytti siltä, että eipä päästäkään jäljestämään. Matka aukealle meni nimittäin pienen metsikön läpi ja siellä oli yhden puun juurella orava. Sen kun Ilo bongasi, se ryntäsi tietenkin kohti, kuului "kops!", orava oli puussa ja puun vieressä olleen kaatuneen puun oksantyngässä liehui tukko valkoista karvaa. Olin ihan varma, että Ilo oli raapaissut itseään pahasti eikä vaan saalistusvimmassaan tajua sitä, mutta en löytänyt siitä naarmuakaan. Matka siis jatkui tapahtumapaikalle ja heti kun tytsä pääsi alkumakuulle keskittyminen oli ihan uutta luokkaa. Eteneminen oli hidasta ja lähes pikkutarkkaa. Välillä tultiin takaisinpäin, kun se mitä nenä oli seurannut, ei ollutkaan oikea asia ja kaikki tämä ihan omatoimisesti. Aukella liikkuu papnoista päätellen rusakkoja. Kulmat meinattiin mennä vähän oikoen ja siinä piti vähän avittaa. Lisäksi Ilo kaipasi välillä vähän henkistä tukea ja kääntyi katsomaan minua kysyvästi. Loppu kun tuli ja kaivoin esiin syötävät, Ilo söi vähän niinkuin se olisi ollut yksi rasti, joka pitää suorittaa että pääsee jatkamaan. Valitettavasti homma loppui siihen. 

Nyt sitten ollaan kotona ja olen ihan ihmeissäni, että miten noita ei vieläkään väsytä yhtään. Toiveissa nimittäin oli, että koirat olisivat ottaneet lukua loppupäivän mikseivät vielä toistakin. Jälki taisi olla liian lyhyt vaikka sillä oli pituutta kenties 150m...?

Eipä meitä oltukaan vielä unohdettu, vaikka olin siitä jo ihan varma tällaisella päivitystahdilla.

Eipä löytynyt cittarin kilometripakastealtaista verta viikonloppuna vaikka juoksin ne ympäri useampaan otteeseen. Onko nyt niin, ettei verta enää ole tarjolla ihan normiruokakaupassa vai oliko vain tuon kyseisen kaupan valikoima huono? Täytyypä nähdä vähän enemmän vaivaa, että päästään aktivoimaan koiria. 

Lisäksi täytyy varmaan hankkia ainakin yksi Marin mainostama BOT-alusta. Meillä kyllä koirat muhii aika usein ihan BOT-takeissa jos näyttää siltä, että on liian takakiree olo. Nyt kun olen kotona niin uskaltaa vielä tehdä, jos olisivat yksin se saattaisi olla vähän vaarallista. 

On käynyt mielessä, että voisiko Onnikin olla "kipukoira", se kun tuppaa murisemaan jo kaukaa jos Huuko (kaksi uu:ta ja Koo;)) näyttää siltä, että on tulossa luokse. Samoin se käyttäytyy Ilon kanssa, tosin Ilo ei yleensä edes pyri lähelle. Mikä sitten olisi oikea hoitomuoto (fyssari, osteopaatti, hieroja?), kun koira on käsittelyssä kireä kuin viulunkieli vaikka sille laittaisi kuonokopankin? Miten sellaista koiraa voi hoitaa, joka ei rentoudu ollenkaan. Luotto on mennyt joskus ja sitä ei ihan helpolla saakkaan näköjään takaisin. 

Unohtui mainita viime postauksessa, että osteopaatti ehdotti Ilolle myös homeopaattista lääkettä (?) valeraskausoireisiin, jos niitä ilmenee. Oli Sepia LM3-liuos nimeltään. Ajattelin niitä kokeilla, jos oireet taas alkavat, oli ne sen verran rasittavia viimeksi muistaakseni. Luulisin, että kiukuttelu käsittelyssa ei vielä ollut valeraskaudesta johtuvaa, sillä juoksujen loppumisesta oli vasta viikko. Voihan olla, että ne olivat vielä vähän päällä, mutta kyllähän vinossa oleva lantiokin voi olla sen verran kipeä, että se pistää kiukuttamaan jos joku tuntematon sitä alkaa koskettelemaan. Jos oireet jatkuvat homeopatiasta huolimatta, täytyy harkita myös tuota sterilaatiota. Siinä on vain se yksi mutta, että käsittääkseni se aiheuttaa hyvin usein pidätysvaikeuksia nartuilla ja lääkitys siihen on dopingia. Meillä kun Onni on jo ajoittain tuolla lääkityksellä (vaikka pidätysvaikeudet uroksilla kastraation jälkeen ovat kuulemma erittäin harvinaisia)  niin ei haluaisi tieten tahtoen toista samanlaista koiraa. Voiko tuollainen ongelma olla leikkaavasta lääkäristä kiinni tai ehkä koiran lihaskunnosta?

Huomasin muuten, ettei meillä tahdo olla koneella enää käytännössä yhtään kuvia koirista! Nyt kamera käteen ja räpsimään vähän materiaalia.

Onhan meille ehtinyt tässä jotain tapahtuakin.

Ensinnäkin me asutaan nykyään Espoossa. Kämppä löytyi vihdoin ja viimein ja on todella ihana ja meille sopiva. Lenkkimaastot eivät ole ihan yhtä hyvät kuin edellisessä osoitteessa, mutta piha on ainakin kolme kertaa edellisen kokoinen. Nurmikkokin on toistaiseksi ihan hillittömän hyvässä kunnossa. Toivottavasti on jatkossakin.

Onnimonsteri täytti vuosia ja on nyt vissiin keski-ikäinen äijä, eli jo kuusivuotias. Kyllä se aika vaan menee niin nopsaan. 

Iltsillä oli sitten taas juoksut ja piru, että se oli kiukkuinen. Onni pääsi evakkoon vanhemmilleni, mutta kun "vaaran" katsottiin olevan ohi, tervetulokomitealle oli unohdettu ilmeisesti lähettää tieto äijän paluusta. Vähän jäi epäselväksi, johtuiko kaikki kiukuttelu hormoneista vai sorminukesta, jonka likka veti huiviin juoksujen loppuhöyryissä. Se ei tullut ylös eikä ulos, ainakaan niin että olisimme sen huomanneet, mutta nyt se ei enää vaivaa. Vatsa toimi koko ajan hyvin, joten emme katsoneet nuken olleen vaaraksi terveydelle.

Käytiin sitten pyörähtämässä erkkarissakin, saaliina EH. Lantionseudusta tuli sanomista, se oli liian suora ja takaliikkeet liian löysät. Ihan kiva oli kutienkin taas käydä juttelemassa tuttujen kanssa. 

Iltsillä on ollut myös selkä kipeä ja se on peitsannut kävellessä. Olin myös huomaavinani kesällä kun koirat pääsivät kulkemaan vapaana pitkiä matkoja, että Ilo kulkisi vinossa, ikään kuin kylki edellä. Fyssari totesi liahsten olevan jumissa ja sai niitä avattua, mutta takapäätä ropeloidessa Ilo oli todella vihainen. Se oli ihan uutta, sillä se korkeintaa yrittää vauhdikkaasti ylös, muttei koskaan ole meinannut tulla käsille. Ropeloin itse lisää kotona enkä saanut samaa reaktiota aikaiseksi, joten totesin reaktion johtuneen todennäköisesti luista joita Ilo oli saanut edellisenä päivänä ruoaksi. 

Tällä viikolla käytiin osteopaatti Maaria Kaiperlalla, sillä peitsaaminen jatkui fyssarin jälkeen. Sepä olikin kiehtovaa katsottavaa. Näytti ihan siltä, kuin hän olisi pelkästää koskettamalla Iloa eri paikoista todennut että Ilon lantio on vinossa, lantionseudulla on lukkoja ja yksi niskanikama kallonpohjassa oli myös lukossa. Edelleenkään Ilo ei tykännyt siitä, että takapäätä ropattiin, joten päädyttiin kuonokoppaan ja tytsä raihoittuikin hyvin hoidettavaksi. Hoito itsessään oli hyyyyyvin huomaamatonta ja olin yllättynyt, kun Maaria ilmoitti saaneensa lukot avattua. Niin pienillä liikkeillä ja paineluilla saatiin aikaan niin isoja muutoksia. Kun Ilo nousi alustalta, vaikutti se ryhdikkäämmältä. Nyt olen seurannut sitä lenkeillä silmä kovana ja huomannut ainakin sen, että sade, kylmä tuuli eivät tee lihaksille yhtään hyvää. Näkee ihan selvästi, että lantio kääntyy eri asentoon ja liikkuminen on huonompaa. Ilmeisesti jonkinlainen sadetakki on must näillä syyskeleillä.

Olen miettinyt verijäljen tekemistä koirille vähän päänvaivaksi. Niillä kun voisi edelleen olla enemmän tekemistä. Varsinkin Ilolla, joka ei ole päässyt treeneihin eikä juoksemaan vapaana hetkeen juoksujensa ja selkänsä takia. Nyt kun vaan muistaisi ostaa sen pullon verta sieltä kaupasta...

Siitä on kuulkaa kulunut jo vuosi, kun maailmaan tupsahti liuta söpöyden huipentumia. Paljon onnea ensimmäisenä syntymäpäivänänne! Toivottavasti saatte paljon maggaraa, maksalaatikkoa ja muuta herkkua!

-Äiteen perhe

Menee kenties hieman lapsipainotteiseksi, mutta tätä meidän arki tällä hetkellä on. 

Meillä ollaan tultu siihen kehitysvaiheeseen, jossa kiidetään valonnopeudella huoneesta toiseen hiljaa kuin hiiri. Hetkeksi kun katseensa kääntää, poikaa ei näy missään. Todennäköiset paikat, mistä pikkukaveri löytyy, ovat koirien juomakuppi, joka on hauska kipata lattialle tai sitten Onnin kevythäkki. Ilonkin varmasti kelpaisi, mutta meillä on tilanpuutteen vuoksi päädytty kerrospunkkamalliin ja sinne ei yksinkertaisesti yllä vielä kiipeämään. Yritys on ollut kyllä kova. Vinkkejä otetaan vastaan, mihin vesikipon saa niin, ettei lapsi siihen pääse käsiksi mutta koirat pääsevät.

Koirat ovat olleet ehkä liian vähän kotona keskenään, sillä kun ollaan lähdetty kauppaan lähiaikoina, lattialta on löytynyt milloin mitäkin pureskeltuna tuhannen päreiksi. Kaikki ovat olleet tähän mennessä Huukon tavaroita, mikä johtuu varmaan siitä, että ne nyt lojuvat sopivasti lattiatasossa. 

Agia ollaan edelleen otettu kerran viikossa, ja Ilo ottaa siitä yleensä niin käsittämättömät kierrokset että radat tahtovat mennä sen takia plörinäksi. Pitäisikö ottaa nollatoleranssi ja jos aletaan kohkata niin homma loppuu siihen? Meillä on treeneissä kerran kuukaudessa kisa-päivä, jolloin rata suoritetaan ajan kanssa ja tuomari pisteyttää suoritukset. Kumma kyllä me ollaan saatu muutama tuloskin, tosin ne muistaakseni lähentelevät 30 virhepistettä :D Eipä ole kovin varma olo lähteä vieläkään kisoihin. 

Nyt meillä on treenikentän avain, joten voitaisiin kyllä lisätä treenikertoja jos siihen jostain saisi aikaa. 

Jotain muutakin aivojumppaa koirille täytyisi keksiä, raukat ovat ihan tylsistyneitä kun niin harvoin tehdään mitään mielenkiintoista yhdessä. Pitäisi opettaa niille joku yksinkertainen temppu vaikka, joka olisi mielellään jollain tavalla hyödyllinen. Se tassujen pyyhkiminen oli mielessä, mutta se on helpointa kai aloittaa ulkoa, missä tuota liikettä esiintyy luonnostaan. Pitääpäs vähän opiskella meidän "pientä temppukirjaa".

Aika ymmärtäväisiä koiria meillä <3

Käydäänpä suoraan asiaan, kun tuli tuo huhtikuu kokonaan jätettyä väliin päivityksissä. Hyi minua. 

Onni voitti "koivukylän kovin koira 2010" -palkinnon luokkanousullaan, kolmella voitollaan ja yhdellä kolmossijoituksellaan. Jätkä oli tietenkin erittäin onnessaan kunnianosoituksesta ja hyysää kiertopalkintoa tämän vuoden oikein innolla.

Ilo on nyt sitten siinä tilanteessa hormoniensa kanssa, että se myttää lojumaan jätettyja vaatteita, vinkuu, läähättää, nuolee meitä kaikkia, yrittää nylkyttää, vahtii leluja ja on lihonut hurjasti. Sen on pakko olla valeraskaus, joka toivottavasti alkaa jo taittua, on se jo niin kauan kestänyt. Lelut on kerätty pois, mutta Ilo on keksinyt hyödyntää myös Huukon lattialla lojuvia leluja. Yksi aamu jouduin takavarikoimaan siltä häkistä yhden helistimen... 

Treenikausi alkoi kentällä ja koirat ovat into piukassa kun saavat ihan kahdenkeskistä aikaa. Mullakin olisi aikomus alkaa kisata vielä tänä kesänä, nyt pitäisi vähän kerätä uskoa kentältä että siitä tulee jotain. Toistaiseksi oma liikkuminen tuntuu jotenkin tahmealta mutta ehkä se siitä alkaa sujumaan kun saa taas muutaman treenin alle. Ilo olisi jo ihan valmis kisoihin ja Tomi on sitä mieltä ettei se kauaa viihdy ykkösissä. Minä taidan viihtyä

Tomi ja Onni eivät puolestaan viihtyneet sitten kauaa kakkosissa ja ovat nyt jo kolmasluokkalaisia! Äitienpäiväviikonloppuna oli kolme starttia IHAH:n kisoissa ja heti ekasta tuli serti ja koitos jatkuikin sitten vasta sunnuntaina kolmosissa. Ensimmäinen rata oli hylly, mutta toiselta tuli heti nolla.  Sijoitus kuitenkin neljäs eli LUVAa ei herunut vielä. Muutama mutka olisi pitänyt tehdä vieläkin nopeammin vaikka äijät vetää nyt jo kuin tykit radalla. Mutkia pitäisi vaan saada vähän tiukemmiksi. Ehtiihän sitä vielä. Tässä vielä ihasteltavaksi kolmosten nollarata. Voittaja-mudi oli reilu pari sekuntia vielä tätäkin nopeampi.

Agileirille ilmoittautuminen meni (taas) ihan ohi vaikka Kaisa muistikin sitä muistutella, joten meitä ei valitettavasti siellä tänä vuonna näy . Pitääkäähän te muut huippuhauskaa meidänkin puolesta.

Muuten meillä on mennyt rauhallisesti. Koirat yrittävät pysyä pois pikkujätkän tieltä ja pitää omista tavaroistaan huolta. Vähitellen oppivat vissiin, ettei niitä kannata jättää lojumaan minnekään. Parasta koirien mielestä on varmaan se, kun Huuko syö ruokaansa kolme kertaa päivässä ja kun nuo koordinaatio ja sorminäppäryys ei ole vielä ihan loppuunhiottuja aika paljon ruoasta päätyy lattialle. Onkin ollut pakko käskeä koirat (eli siivouspartio) kauemmaksi odottamaan. Muuten suurin osa ruoasta on jossain muualla kuin siellä missä sen pitäisi olla. Huukosta on myös kamalan hauskaa tarjota koirille syötävää. Siinä koetellaan koirien kuuliaisuutta kun toinen lähes työntää herkkua suuhun ja minä komennan taustalla, että "EI ota!!". Joskus vaan ei pysty vastustamaan kiusausta.

Pudota! Pudota! Pudota!

Iltsimiltsi sai tänään jälleen yhden vuosirenkaan lisää. Nyt niitä on kertynyt jo kokonaista kolme! Vastahan me haettiin tuo pirpana kotiin Anjalta ja nyt toinen on jo ihan aikuinen. Ainakin fyysisesti siis :). Onnea meidän pienelle prinsessalle!

On se hyvä, että tuli aikoinaan opetettua Ilolle tämä temppu. Nyt siitä on näköjään ihan uudenlaista hyötyä. Tässä on kepo in the making:)

Ilo on ollut ihan masis viime aikoina. Hotsittas, mutta Onni vietiin turvaan vanhemmilleni, ettei mun kaikki aika kuluis rakastavaisten erottelussa täällä kotona. Lauantaina mentiin sitten Iltsin ja Huukon kanssa yökylään porukoille ja kiesus sitä kiehnäämistä ja tyrkyttämistä. Onni ei voinut miehenä muuta kuin tehdä niinkuin pyydetään, onneksi pöksyt toimivat hyvänä varmuusvälineenä... Onni jäi vielä turvaan, kyllä se siellä muutaman päivän vielä saa olla. 

On kyllä ollut melko helppoa kun on vain yksi koira. Ilo kun kulkee hihnassa niin paljon nätimmin kuin Onni, niin on ollut helppo lenkittää likkaa. Logistisestihan se tapahtuu niin, että mulla on Huuko rintarepussa toppatakin alla. Ja koska Ilo ei vedä, meno on melko turvallista. Onnilla oon joutunu välillä käyttämään kuonopantaa. Vaunuja mä en vaan halua ottaa lenkille mukaan koska ne on a) erittäin kömpelöt tuolla lumessa b) hieman hitaat jos koira päättäisi jostain syystä lähteä livohkaan kun niitä pitää vapaana (tapahtuu onneksi tuskin koskaan *kop kop*) c) ilman vaunuja pääsee muuallekin kuin auratuille teille, joten lenkit on huomattavasti mielenkiintosempia koirille ja d) repun kanssa molemmat kädet saa vapaaksi, mikä on ihan kätevää kaiken arsenaalin kanssa. Liukkaus on repun ainut vihollinen, mutta onneksi tämä ikuinen lumentulo on pitänyt sen aika minimissä. Helsinki kun tuntuu säästävän hiekoitusrahat auraajien palkkoihin.

Kyllä ne loskasäät vois vähitellen jo alkaa.

Millä on pohja, varsi, kärki ja kanta? Millä on kädet, nenä, kieroon katsovat silmät, kiharat viikset ja hattu? Millä on tiikerinraitoja ja vinkuva ääni? Tietenkin tällä. Kenties oudoimmalla näkemälläni lelulla koskaan. Ja se on edelleen ehjä.

Tämän lelun ja toisen vähän normaalimman kantoivat eilen kotiin Tomi ja Onni, jotka menivät taas ja voittivat kaksi lähtöä samana päivänä Purinalla. Siitähän napsahti samalla sitten myös kaksi LUVAa. Lähtöjä oli kolme, mutta tuomari pysyi samana, joten ottivat viimeisen lähdön enää treenin kannalta ja niin kovaa kuin vain mahdollista ja siitä napsahti hylly. Nyt enää yksi nolla ja kolmosluokka aukeaa näille sankareille.

Radat olivat kuulemma mukavan suoraviivaisia, joissa nopea koira, eli Onni, on elementissään. Äijät pääsivät vielä aloittamaan kaikki radat ja tekivät heti hurjat pohjat. Ekan radan tulos oli -6,88 ja voitto tuli 38 sekunnin sadasosalla. Seuraava rata vaati kuulemma vähän selvempää ylivoimaa ja tulos oli -10,05 kun ihanneaika oli 42 s! Eroa kakkoseen oli ainakin 2s. Itse en valitettavasti päässyt paikalle, joten videoitakaan ei huipputuloksista ole, mutta fiilistellään nyt vaikka tällä viime vuoden kuvalla Purinalta. Kontakteja ei kuulemma oteta enää noin vaan ne on saatu hiottua ihan huippukuntoon.

Mentiin sitten Onskumonsterin kanssa lauantaina treeneihin ja vähän tutisi puntti, että mitähän tästäkin tulee. Jääkö Tiia seisomaan kuin tikku siihen ihteensä kun Onni täräyttää radalle vai mitä. Alku ei vaikuttanut hyvälle kun rakennettiin rataa ja äijä aloitti konserttinsa, mutta melko nopsaan se sitten hiljeni ja kävi oottelemaan. Kun päästiin vihdoin tekemään jotain, otin ihan vaan kolmea estettä T:n muodossa ja kieputin Onnia koko rahan edestä. Ja Hesus sentään, kyllä äijä kiisi! Ja kääntyikin niin hyvin. Oli se vaan niin hienon tuntusta kun koira ei ole jatkuvasti ihan näpeissä vaan seuraa ohjausta vähän kauempaa. Irtoamiseksihan sitä taitaa vanha kansa kutsua...

Kun päästiin tekemään rataa pyysin saada ottaa kepit ensin, että näen miten ne menee kun en ole Onnin kanssa rataa koskaan tehnyt. No täydellisestihän ne meni ja vetäjä jo vähän tirsku, että just joo vähän brassaillaan alkuun. Rata oli siitä haasteellinen, että kahden ensimmäisen hypyn jälkeen oli sekä putki että puomi rinnakkain ja putkeen olisi pitänyt mennä. Sepä olikin vaikeaa Onnille ja vaikka seisoin puomin ylösmenon edessä se haki sen puomin. Sitä kun jauhettiin muutamaan kertaan loppurata menikin sitten ihan törkeän hyvin. Jätkä menee niin hyvin, otti kaikki kontaktitkin täydellisesti vaikka ne on ollut heikko kohta aikasemmin. Vetäjä tulikin sitten hehkuttamaan mulle radan jälkeen, että "Siis ihan SAIRAAN hyvä koira! Kai tällä kisataan?". Kyllä oli ylpeä olo vaikken ole Onnin osaamiseen mitenkään osallinen. Kävipä mielessä ihan, että vois vahtaa koiria Tomin kanssa, mutta enhän mä niin tekis Iltsille.

Onnin tyyli sopii mulle sillä lailla paremmin, että se ei jää ihmettelemään kun mä säädän vaan tekee vaan. Ja usein tekee jopa oikein. Sitten kun on tehnyt se saattaa kattoa, että "Mihis sä oikeen jäit?". Ilo taas jää jalkoihin haukkumaan, että "näytä nyt kunnolla mitä tässä pitää tehdä! Mä en tajuu tosta sohimisesta mitään!" Kaipa sekin on vaan harjoittelun vähyyttä ja nuoruuden epävarmuutta. Ehkä me parin vuoden päästä sitten.

Päästään parin viikon kuluttua uudestaan yhdessä liitelemään ja silloin järjestetään kuulemma kisat. Kattellaan kuin meidän käy.

On se äijä aika kunkku.

Voihän kökkö sentään. Tänään kattelin kun Ilo venytteli makeasti ja kappas, lattialle putosi pieni punainen pisara. Meidän neidillä (tai rouvalla) alkoi sitten juoksut. Just tähän saumaan, kun viidestä maksetusta kerrasta on kaksi jäljellä. Voehan.... Tomi sitten ehdotti, että otan Onnin treeneihin, koska se antaa enemmän anteeksi kun ei ole niin herkkä ohjaukselle ja irtoaa paremmin. Pakkohan se on kokeilla, mutta hirvittää jo etukäteen. Mä olen se, joka tarvitsee eniten treeniä ja Onni on vielä edistyneempi kuin Ilo, joten onko mun sillon helpompi treenata? I think not. Voinhan mä vikalla kerralla treenata sitten Jepen, mun mielikuvituskoiran, kanssa jos niikseen tulee.

Piti muutama päivä kerätä rohkeutta, että kehtaa tänne mitään laittaa. Menin treeneihin innoissani, sillä tiesin vetäjänä olevan Kirsi, joka teettää mukavan suoraviivaisia ratoja, joista jää hyvä fiilis. No, Kirsi olikin myymässä hevostaan ja tilalla oli Markku, joka teettää aina "tekniikkaratoja", eli niissä jauhetaan yhtä asiaa hyyyyyyvin monta kertaa. Joskus vedetään neljää suoraa putkea, tällä kertaa tehtiin takaakiertoja. Näistä treeneistä ei yleensä jää niin hyvää fiilistä, sillä ne a) ovat melko hankalia, b) ovat saman asian toistoa niin pitkään että joko minä osaan tai koira kyllästyy, yleensä jälkimmäinen vaihtoehto, c) ne tuovat ikävällä tavalla esiin omat kehityskohteet. Kun tämä on tiedossa jo etukäteen, eivät treenitkään tietenkään mene kovinkaan hyvin.

No tässä tämä meidän yritelmä kuitenkin on. Katsokaa ja itkekää. Vain ensimmäinen ja viimeinen este piti tehdä suoraan, kaikki muut oli tarkoitus suorittaa takaa kiertäen. Ja kaiken lisäksi jokaista estettä ei ollut tarkoitus suorittaa vaan välillä pitikin muuttaa kulmaa ja juosta pidemmälle. Ja mä en vaan osannut. Mikä siinä on, että kun kerrotaan, että tässä sulla menee pieleen, niin menen ja teen uudestaan ihan samalla tavalla väärin? Mä tarvisin vissiin välitöntä palautetta tehdessäni ja piiskaa pahimmissa kohdissa... Ja erityisesti piiskaa siitä, että lannistun tuolla lailla kun mokaan. Ei mikään ihme, että Ilo ei jaksa kauaa yrittää.

Mutta oli treeneissä jotain positiivistakin, Ilo on oppinut kepit ihan hurjan hyvin syksyn aikana Tomin kanssa treenatessaan. Ei tarvinnut kuin lähettää koira ja vips sinne se sujahti oikeaan väliin ja lähti pujottelemaan. Ja molemmilta puolilta yhtä hyvin! Tässä siitäkin video, sitä saa ihailla. 

Ja hyppyytekniikkaa kokeiltaessa Ilo veti just niinkuin kuuluikin, poinpoingpoing se tuli suoraan kuin aropupu vaikka esteet oli vinossa ja olisivat voineet aiheuttaa sen, että koira alkaa mutkitella ja pullahtaa jopa ulos radalta. Laitetaan siitäkin pätkä :) 

Kontaktitkin on melko hyvällä mallilla, kunhan itse hidastan tarpeeksi tai vaihtoehtoisesti kävelen rauhassa tasaista vauhtia kontaktin ohi niin siihen se koira jää tapittamaan, että namia tähän suuntaan. Kovaa juoksemista ei vielä osata, silloin tullaan vaan läpi loikkimalla. Oikealla kädellä ohjaaminenkin on ainakin A:lla heikompi puoli, mikä johtuu todennäköisesti siitä, että namit on vasemmassa taskussa ja palkkaan useammin vasemmalla kädellä. Jos ohjaankin oikealla kädellä A:lle, Ilo kääntyy alastulokontaktilla vasent kättäni kohti ja tulee alas esteeltä. Mutta nämä nyt on tällaisia pieniä yksityiskohtasäätämisiä.

Huomenna päästään pitkästä aikaa Ilon parhaan kaverin lyhytkarvaisen collien Sohvin ja tämän "pikkusiskon" Mairen kanssa lenkille. Aijai, Ilo ei vielä tiedäkään kuinka hauska päivä huomenna on.

Päivät ne senkun vierii eteenpäin ja koirat kaipailee selvästi jotain kivaa tekemistä. Liitelemistä on onneksi sentään kerran viikossa, ettei homma mene ihan makoiluksi. Eilen kun Tomi oli Onnin kanssa treeneissä unohdin hetkeksi, että Ilo on kotona. Se oli ollut ihan hiljaa pitkän aikaa ja kökötti omassa häkissään. Ihan kuin se olisi vähän masentunut. Eikä mikään ihme, sillä se on ollut aina vähän enenmmän mun perään ja nyt syli on valtaosan ajasta varattu. On oikein naurattanut kun olen juuri saanut Huukon nukkumaan ja käynyt istumaan, niin jo on seuraava hellittävä sylissä. Toisella on halipula selvästi. 

Agility sujui viimeksi jo vähän paremmin Ilon kanssa kun ei enää ollut niin hurrrrjan kivaa taas treenata Tiian kanssa. Edelleen rassaa se, että Ilo haukkuu epävarmuuttaan. Homma menee kutakuinkin niin, että ohjaan huonosti esteelle, Ilo haukahtaa eikä suorita estettä kun ei ole varma mitä tarkoitetaan. Minä turhaudun vaikken mitään sanokaan, mutta kai se on aistittavissa ja Ilo haukkuu lisää ja pyörii kun ei yhtään tiedä mitä pitää tehdä. Yleensä tämän jalkeen on ollut pakko puhaltaa peli poikki ja käskeä koira istumaan, minkä se tekee välittömästi, senhän se osaa. Eli raippaa itselle puolihuolimattomista huitaisuista vähän sinne päin. Pitäisi treenata täysillä niinkuin koirakin, eikä ajatella että tää nyt on vähän tämmöistä ajan tappamista ennen kuin päästään tekemään rataa. 

Viimeksi tehtiin rataa, jossa sai sekä pyörittää koiraa että juosta itse. Sekä alussa että lopussa oli sellainen kieputus välistävetoineen, jaakotuksineen ja valsseineen ettei niitä tällä aivokapasiteetilla muistanut kertaakaan molempia yhtäaikaa. Kyllä ärsytti kun huomasi että taas menee pieleen. Ilo on omassa elementissään tuollaisissa tiukoissa käännöksissä, sehän muuttaa suuntaa todella herkästi eikä rynni eteenpäin niinkuin Onni. Kun nyt vaan saisi sen oman ohjauksen taas kuosiin. Valssikin oli niin myöhässä, että Ilo hyppi joka kerralla päin kun olin suoraan sen linjalla. Toisaalta sillä on vieläkin silloin tällöin "kato eiks menny hienosti, saaks mä nyt jotain hyvää?"-hetkiä ja loikkiminen saattoi johtua myös siitä, koska sitä tapahtui myös ihan suoralla linjalla. Nyt kun ajattelen asiaa sitä tapahtui aina yksi este puomin jälkeen. Outoa, sillä palkkasin aina alastulokontaktitkin. Mitenköhän sen saisi oppimaan, että rataa voi olla paljonkin puomin jälkeen? Harjoittelemalla vissiin...

Keinun treenaaminen oli melko huvittavaa. Ilo juoksi puolenvälin yli alastulokontaktin rajalle, millä main sanon yleensä "Ota!" ja alkoi raapia kontaktipintaa kunnes keinu alkoi liikkua alaspäin ja otti 2on-2off kontaktin. Likka on sisäistänyt nämä kosketustreenit ilmeisen hyvin ja jostain keksinyt, että tässä on nyt yksi kosketuspinta. Tällä hetkellä moinen lähinnä hymyilyttää, mutten ole ihan varma, voiko tavasta tulla joskus ongelma. Aikaahan siinä saattaa palaa kenties sekunti kauemmin. Lentokeinua ei näin pitäisi ainakaan tulla ja kontaktit tulee otettua varmasti. Ehkä annan tämän olla näin.

Huomenna olisi taas treenit ja toivottavasti Tomi pääsisi mukaan ottamaan vähän videota mun säätämisestä. Kaisan meno näytti niin hienolta, että olisi hauska nähdä omaakin menoa ulkopuolisen silmin pitkästä aikaa. 

Löysin kännykästäni hauskan toiminnon ja hetihän sillä piti päästä koiria kiusaamaan.

Ilon silmät ovat aika liikkikset tässä seuraavassa pätkässä. 

Treenikausi on nyt sitten korkattu meikäläisenkin osalta tältä vuodelta. Vähän jännitti lähteä eilen hallille noin puolen vuoden tauon jälkeen ja selittelinkin kaikille, jotka suostuivat kuuntelemaan kuinka olen ollut äitiyslomalla enkä siis osaa enää mitään. Jollain säälittävällä tasolla toivoin kuitenkin että olisin kuin taikaiskusta oppinut ohjaamaan paremmin tauon aikana. Taito olisi ikään kuin kypsynyt päässäni valmiiksi kun olen keskittynyt muihin juttuihin. Mikä karvas pettymys olikaan todeta, että jaajaa tää olikin tätä. Asento on edelleen niin kumara että olin lentää turvalleni joka kerta kun pyrähdin  juoksuun. Ja ohjaus oli edelleen yhtä myöhässä. Eikä katse ollut vieläkään koirassa. Kouluttajalla oli kuitenkin vielä hävettävän kova usko meihin, joten pakkohan sitä oli parhaansa tehdä.

Kivaa treenaaminen oli kaikesta huolimatta  pitkästä aikaa. Ilo tajusi määränpään kun käännyttiin Purinalle menevälle tielle ja alkoi vinkua takakontissa. Ja hallilla se oli tientenkin ihan into piukeella koko ajan eikä olisi malttanut yhtään odottaa paikallaan. Eihän sitä kun on niin pitkä aika kun hallilla on viimeksi oltu. Ja meteli oli sen mukainen, kun vaan raaskisi tuhlata kallista aikaa siihen ettå opettaisi tuon mölyapinan olemaan hiljaa treenatessa. Todennäköisesti tästä sähköjänistelystä johtuen meidän treenit loppuivatkin sitten ennen aikojaan, kun Ilo alkoi nostella oikeaa etutassuaan. En tiedä missä se meni, mutta uusille harjoitusesteille siirryttyä huomasin, että nyt taisi sattua. Ei käynyt ilmeisesti pahasti kun kohta taas olisi ollut hinku radalle ja nilkutus unohtui, mutta päätin kuitenkin lopettaa treenin siihen. Tänään ei vammasta näy enää jälkeäkään, mutta otetaan nyt rauhassa tämä viikko, niin päästään taas lauantaina. Kummallista kun Ilolla ei siis treenitaukoa ole ollut. Se on treenannut kerran viikossa Tomin kanssa ja ilma oli eilen vielä kohtuullisen lämmin pitkästä aikaa. Olisi varmaan pitänyt lämmitellä koiraa vielä enemmän.

Tänää käytin koirat lenkillä tuolla loskassa ja jälleen kerran ihmettelin sitä kuinka hyvin Onni kulkee rinnalla kun se ei ole hihnassa. Sehän vetää todella herkästi, mutta heti kun sen päästää irti, huomio on mussa esimerkillisesti. Nyt talvella onkin tullut pidettyä äijää vapaana lenkillä mahdollisimman paljon ihan oman mielenrauhan takia. Tuo kun ei hirveen kauas jaksa lähteä hankeen juoksemaan kun se jo kääntyy takasin, joten vapaana pitäminen on tarpeeksi turvallista.

Ai että tänään kuitenkin pelotti kun kuljettiin pientä lumipolkua puiston läpi ja kymenen metrin päässä puiston laidalla oli kaksi rotikkaa omassa pihassaan haukkumassa pensasaidan takana. Koirien omistaja oli tehnyt pihalleen koirille enemmän tilaa jaloitella kolaamalla lumia penasaidan yli puiston puolelle. Pihan puolelle oli siis muodostunut ramppi aidan yli, mutta rotikat eivät sitä luojan kiitos keksineet käyttää. Mekkaloivat vain turhauneina ja kekkuivat tontin reunalla pää reilusti aidan yläpuolella. Laitoin omat koirat kiinni kun huomasin tilanteen, mutta totesin itsekseni, että hihnoista ei olisi minkäänlaista apua jos rotikat aidan yli tulisivat. Hipsittiin ohi siis mahdollisimman reippaasti eikä varmaan mennä sinne uudestaan kuin vasta keväällä. 

Iloista ja vauhdikasta joulua sekä

Onnellista ja menestyksekästä uutta vuotta 2011!!

Toivottavat: Tiia, Tomi, Huuko, Onni ja Ilo

Katselin järkyttyneenä, etten ole päivittänyt blogia yli kuukauteen! Aika menee niiiin nopeasti mini-ihmisen kanssa.

Meillä on homma tasottunut aika mukavasti uomiinsa eikä Onnikaan enää ota tätä sisar hento valkoisen rooliaan niin vakavasti. Edelleen vauvan sijainti pitää olla tiedossa koko ajan ja jos ei ole, äijä on kamalan huolestunut ja ravaa ympäri kämppää kun pikkuihminen on kadoksissa. Ja välillä vaan täytyy käydä vähän lipasemassa naamaa, kun se on niin söpö vissiin...

Ilokin on vähän lämmennyt toukalle ja on jopa lipaissut sekin pari kertaa naamaa. Edelleen sitä pitää kovasti nuuhkia, mutta enää ei ole tarvinnut murista tai haukkua sen epäilyttävyydelle. Ilo on päässyt keräämään vähän vararavintoa vyötärölle, kun sitä ei ole päässyt lenkittämään kunnolla. Lenkit parhaan kaverin Sohvinkin kanssa ovat olleet pitkään tauolla. Nyt pitäisi kyllä vähitellen taas alkaa liikuttaa tuota likkaa tai se paisuu ihan palloksi. Sitten kun pikkuihminen alkaa syömään kiinteitä se varmaan huolehtii Ilonkin ruokinnasta ellei koiria saa teljettyä pois tilasta ruokailun ajaksi.

Tomi on sentään käynyt molempien koirien kanssa agittamassa torstaisin, että saavat jotain omaa aikaa ja kivaa välillä. On vaan kuulemma hieman haastavaa treenata kahdella koiralla kylmässä hallissa kun pitää pelata BOTtien kanssa joka välissä ettei kumpikaan ihan jäädy. Ilo oli kuulemma vetässyt nollaradan viime kerralla, joten meikäläisellä on vähän kiinniotettavaa keväällä kun pääsen taas treenaamaan.

Ollaan me harjoiteltu vähän vaunujen kanssa lenkkeilyäkin ja se on mennyt oikein hyvin. Pahin ongelma oli ehkä siinä, että Onnia taas huolestutti vauvan hyvinvointi ja jatkuvasti piti nousta vaunuja vasten katsomaan että kaikki oli hyvin. Mutta eiköhän tuo tuosta, parempi näin kuin että olisi koko ajan kiskomassa koko komppaniaa eteenpäin.

Loppuun vielä videopätkä, että näette ettei täällä nyt ihan pelkän vauvan ympärillä pyöritä. Koskea ei saa ennen kun annetaan lupa.

Olisi säästynyt pitkä penni itkuhäyttimessä...